Noiden loppusanojen muotoilu on vaan tehnyt liian kipeää. Tähän päivään mennessä en ole pystynyt edes tätä blogia avaamaan, ja täytyy tunnustaa, että nytkin tihrustan läppärin ruutua joku roska silmässä. Erityisen paha rasti oli valita kuva tekstin kylkeen, käydä läpi muistoja seikkailun alkumetreiltä. Sillä vieläkään en pysty muistelemaan Lake Placidia liikuttumatta. Jostain syystä entisestä elämästä luopumisen ajattelu saa minut edelleen vain ja ainoastaan surumieliseksi. Siitäkin huolimatta, että nykyinenkin elämä on varsin onnellista.

Paluumuuttopalapelin palaset ovat loksahdelleet Suomeen paluun jälkeen suorastaan ihmeellisesti paikoilleen. Asemiin, joista en oikein uskaltanut unelmoidakaan. Sanotaanhan, että paluumuutto on usein lähtöä pahempi. Mutta kuinka kävikään? Sain haluamani työn, puoliso viihtyy pestissään, lapset ovat löytäneet paikkansa omissa ympyröissään, tapaamme säännöllisesti niitä sukulaisia ja ystäviä, joita viimeiset 8 vuotta tuli niin kovasti ikävöityä. Meille on kovaa vauhtia rakenteilla pitkästä aikaa ikioma koti.

On ihanaa vaihteeksi sulautua joukkoon: puhua kuten muutkin, olla hiljaa kuten muutkin, tehdä normaaleja asioita ilman että sitä taivastellaan, ilman että joutuu perustelemaan ja selittelemään tekemisiään yhä uudestaan ja uudestaan (talvipyöräily.. ruisleivän syöminen... saunominen, ja vieläpä alasti!....). On mukavaa asua maassa, jossa asiat toimivat kuten olen oppinut niiden toimivan, jonka presidentistä voi olla ylpeä, ja jossa ei koeta kollektiivista ja lähes jokapäiväistä pelkoa jostain: oikeuteen haastamisesta, kidnappaajista, kouluampujista tai luonnonkatastrofeista. (Mihin nähden valitusta siitä ja tästä kuuluu kyllä käsittämättömän paljon...)

Paluumuuton saldo on siis positiivisen puolella, eikä se missään tapauksessa kaduta. Tilanne on oikeastaan vähän samanlainen, kuin olisi joutunut luopumaan vanhasta lemmikistä. Ihana, yhteinen aika vain tuli täyteen, ja sille oli pistettävä stoppi. Vaikka sattuu. Ja uskon vakaasti, että kunhan aikaa vielä vähän kuluu, muuttuu menneen muistelukin kyyneleistä iloksi. Ihan kuin edesmenneiden lemmikkien kanssa. Vielä tulee päivä, jolloin päällimmäinen tunne ei ole enää suru siitä mitä menetimme, vaan ilo siitä meillä oli. 

From Lahti with love, 

Erika

Thank you tai thanks kuuluu Ameriikassa vähän joka lauseeseen, tai ainakin keskusteluun. Jopa lyhyt sähköpostiviesti allekirjoitetaan Thanks, - ja sitten lähettäjän nimi. Ihan vain siksi, kun toinen vaivautui antamaan kaksi sekuntia ajastaan ja lukemaan viestisi. Näin voi toki toimia Suomessakin, mutta jos ei oikeasti ole mitään kiittämistä, silloin oman nimen eteen laitetaan vaan T-kirjain (joka lienee lyhennys sanasta "töksähtäen", tai sitten "tylyttäen"). Amerikkalaisella kiitokset vilisevät  puheessa yhtä taajaan kuin suomalaisteinillä v-sana. Jenkkiteini ei toisaalta puhu rumia ollenkaan. Tai siis tietty puhuu, mikäs teini se muuten olisi, mutta ei missään tapauksessa julkisella paikalla eikä ainakaan puheessa, joka on kohdistettu jollekin aikuiselle. 

Ja sitten on tämä please. Sana, jota ei suomeksi voi oikein edes suoraan kääntää. Suomalaisen pliissit on hoidettu, kun käsky vaihdetaan kysymykseksi: kun anna mulle muuttuukin muuttuukin muotoon saisinko. 

Mutta voi tätä katsoa toisestakin näkökulmasta. Kuten ylläolevasta huomaamme, amerikkalaiset käytöstavat kulminoituvat nimenomaan puheeseen, siihen kauniiseen sanahelinään joka tunnetusti pulppuaa jenkin suusta loppumattomana virtana (koska on hyvätapaista pitää keskustelua yllä hinnalla millä hyvänsä). Suomalainen kunnioittaa toista sanattomasti. Kun on juhlan aika, suomalainen pukeutuu kauniisti, osoittaen sillä arvostustaan juhlakalua tai tämän saavutuksia kohtaan. Meillä juhlitaan kohta perheen ensimmäistä (ja ehkä ainoaksi jäävää?) high schoolista valmistujaa. Olen melko varma, että graduation ceremonyssa tullaan näkemään paljon flanellipaitoja, farkkuja, lenkkareita, mahdollisesti jopa urheilushortseja. Ja se on ihan ok. Itse aion kyllä olla yksi niistä harvoista, joka pukeutuu parhaimpiinsa. Mutta sekin on ok. Minä osoitan kunnioitusta 13-vuotisesta opintiestä suoriutuneita kohtaan suomalaiseen tyyliin, omalla ulkoasullani, ja amerikkalaiset puolestaan osoittavat kunnioitusta minua ja kulttuuriani kohtaan antamalla kaikkien kukkien kukkia. Mulkoilematta ja tuijottamatta. Varmasti joku kehaiseekin ulkoasuani (siinä missä jotakuta kotivaatteisiin sonnustautunuttakin). Koska se on kohteliasta, eikä keneltäkään pois jos toiselle sanoo jotain kaunista. 

Ja sitten päästäänkin juhlapöytään. Suomalainen ottaa haarukan vasempaan käteen, veitsen oikeaan, ja syö omasta mielestään kauniisti ja hyvätapaisesti. Amerikkalaisen mielestä se näyttää hankalalta ja oudolta. Eikä hän laisinkaan näe, mikä tuollaisesta säätämisestä tekisi erityisen hyvätapaista. Riittää, että syö suu kiinni - ja silloin kun suussa ei ole ruokaa, juttelee kohteliaasti kaikkien kanssa, kiittää ja kehuu kaikkia ja sanoo excuse me jos pitää yskäistä.

Nature doesn’t need us, we need nature.
The mountains are wonderful listeners. 
Nature is the number one healer.
Nothing is as bad as it looks. 
I'm a fucking beast 🤣
Your body is capable of much more than your mind is. 
You must respect the mountains, they are no joke.
The impossible is possible.
There is so much to appreciate and be grateful for. 
You grow leaps and bounds if you are willing to escape your comfort zone.

Törmäsin tähän tekstiin eräässä vaellusaiheisessa FB-ryhmässä. Oli niin hyvin sanottu, että päätin kopioida nämä huiputtajan teesit tänne. Juuri näin minä tunnen, ja juuri tämän takia halajan kiipeämään yhä uudelleen ja uudelleen.. Mutta en enää kauaa! Valloittamatta on enää kahdeksan 46:sta Adirondack high peakista. Vähiin käy ennen kuin loppuu :)

Viimeisin vaellukseni, jolla huiputin vuoret nimeltään Seymour, Sewards, Donaldson ja Emmons, oli pisin koskaan tekemäni. Kaiken kaikkiaan 42 km merkitsemättömiä polkuja, josta gps:n mukaan 2km oli nousua. Siis laskettuna niin, että vedetään pystysuora viiva kohti taivasta. Siinä on muutes aika paljon kiipeämistä. Vaellus oli myös niin pitkä, että vaati yöpymistä erämaassa - ekaa kertaa vaellusurallani. Onneksi sain kaverikseni kokeneen eräpirkon, työkaverini, jolla on ihan suorastaan yliopistotutkinto vapaaajanvietosta erämaassa (kyllä, sellainenkin 4-vuotinen tutkinto täällä Amerikan ihmemaassa on mahdollista suorittaa!). Hän oli jo nämä kyseiset vuoretkin kertaalleen jo kavunnut, mutta lähti kaverikseni koska uhkasin muuten lähteä yksin. Ja siitähän nyt ei olisi tullut mitään. 

Opin paljon uusia asioita. Esimerkiksi sen, että hard core -vaeltaja tallaa polkuja paitsi omaksi ilokseen ja virkistyksekseen, myös "trail maintenance" -hengessä. Puita ei todellakaan saa mennä Adirondackin erämaassa kaatamaan, mutta jos sellainen nyt on sattunut kaatumaan suoraan polulle, sille saa ja pitäisikin tehdä jotain. Vaelluskaverini kantoikin rinkassaan kokoontaitettavaa sahaa, ja muutaman kerran pysähdyimme siivoamaan polkua kupsahtaneista ikihongista. Mikäs siinä, yläkroppatreeni olisikin muuten jäänyt vähemmälle huomiolle.

Sen tiesinkin jo etukäteen, että jos Adirondackeilla meinaa yöpyä skutassa, pitää kantaa mukanaan karhunkestävää, sylinterin muotoista säiliötä, johon ruokatarvikkeet pitää jemmata yön ajaksi. Mutta se oli minulle uutta, että "bear canisteriin" pitää sulloa myös kaikki muu tuoksullaan karhuja houkutteleva irtaimisto. Mukaan luettuna kynttilät ja hammastahnat. (Karhut kun tykkää harjata hampaansa kynttilänvalossa.)

Astioita pestessäkin pitää ottaa luonto, ja ne karhut, huomioon. Pesuaineita ei vuoristopuroihin saa päästää, mutta nallevaaran takia astioista pitää silti saada rasva ja ruuantuoksut pois. Siksipä astiat pitää hieroa huuhtelun jälkeen esimerkiksi havunoksilla, tai muilla tuoksuvilla kasveilla. 

Monilla vaelluksillani olen tyhjentänyt kotoa tuomani juomapullot jo kauan ennen vaelluksen päättymistä, ja juonut sitten lopun aikaa suoraan vuoristopuroista. Autuaan tietämättömänä siitä, millaiseen vaaraan olen siinä itseni asettanut. Siis sitä ihanaa, jääkylmää, kristallinkirkasta vuoripuron vettä hörppiessäni. Mitäs vaarallista siinä nyt voisi olla? No giardia-bakteeri. Googlaamalla voisi saada sen käsityksen, että tämä pöpö pesii lähinnä kakkaisissa olosuhteissa, mutta kyllä se kuulemma tutkitusti kirkkaista, koskemattomista vuoristopuroistakin kovasti diggailee, nimenomaan täällä Adirondackeilla. Liekö Keskiveli joutunut pari vuotta sitten giardian uhriksi, kun hörppäsi metsässä vettä purosta. Kamala tauti siitä tuli, mutta onneksi tuo puro oli melkein meidän takapihalla. Enpä halua kuvitellakaan, millaista olisi potea päiväkausia kestävää, tuskallista ja rajua vatsatautia jossain hevon kuusessa.

Täytimme reissun aikana kyllä pullojamme vuoristopuroista (mistäs muualtakaan), mutta tarkan protokollan mukaan. Litraan purosta pyydystettyä vettä tiputettiin kaksi joditablettia. Pullo suljettin ja jatkettiin matkaa. Viiden minuutin kohdalla pullon korkkia piti hieman raottaa, ja pullo kiepsauttaa ylösalaisin niin että reunat saivat huljautuksen jodilla käsitellystä vedestä. Sitten korkki taas kiinni, ja etiäpäin. Puolen tunnin kuluttua vesi oli valmista juotavaksi. 

Itselläni oli mukana urheilujuomajauhetta, jota sekoitin veteen paitsi ylimääräisen energian toivossa, myös siksi että se peittäisi joditablettien ja/tai luonnonveden maun. Totesimme, että urheilujuomajauhe ja jodi synnyttävät mielenkiintoisen kemiallisen reaktion! Vaelluksella juomani vesi oli syvän tummanpunaista. Vähän kuin olisi viiniä tirponut. 

Toisen vaelluspäivän aamuna viini olisikin ollut poikaa. Nousu Sewardille oli poikkeuksellisen pitkä ja haasteellinen vaikeakulkuisessa maastossa, jota täplitti siellä täällä vielä lumikinoksetkin. Kiipesin, puhkuin ja puhisin, revin itseäni oksiin ja kompastelin juuriin. Mietin edessä olevia kymmeniä kilometrejä ja kolmea huippua. Emme olleet sinä päivänä päässeet vielä yhdellekään huipulle, ja olin jo ihan töttöröö. Ahdisti ja vitutti. Olipa taas helvetillisen hieno idea lähteä viettämään kaunista päivää näin paskamaiseen puuhaan. Mutta kun ei täältä pääsisi poiskaan, muuta kuin jatkamalla eteenpäin. Loputonta vuorenrinnettä. 

Mutta kuten aina, huippu tuli. Ja kun siinä istuimme, eväitä esiin kaivellen, uskaltauduin avautumaan vaelluskumppanilleni. Että en minä taida olla mikään oikea vuorien valloittaja olla, kun tuolla tavalla tunnen. Kun tulee tuollaisia hetkiä, joina vihaan vihaan vihaan sitä mitä olen tekemässä. Ja menen melkein paniikkiin siitä ajatuksesta, miten kaukana kaikesta olen, ihan luonnon armoilla. Kaveri hymähti ja sanoi, että sellaista se on. Juuri sellaista. 

Hulvattomat rakot siitä reissusta tuli. Ja hulvaton voittajaolo. 

Ensimmäiset kuukaudet USAssa tuntuivat vähän kuin lomalta. Ansaitulta sellaiselta, sillä muuttorykäisy oli ollut traumaattisen kamala. Olimme kummatkin miltei muuttopäivään saakka Suomessa kokopäivätöissä (paitsi että puolisoni työhän on reissutyötä, eli hän ei todellakaan ollut töissä kotipaikkakunnalla), talo piti tyhjentää, lapset hoitaa, ja aikaa tähän kaikkeen oli reilu kuukausi. Yhtenä päivänä pyysin apua lastenhoidossa, eikä kenellekään tietenkään, taaskaan, sopinut. Lake Placidiin pääsy oli siis helpotuksen huokaus. Kelit olivat ihmeellisen ihanat (mikä sittemmin osoittautui tyypilliseksi loppukesän ja alkusyksyn sääksi), ja pyörimme päivät pitkät hämmentyneinä ja ihastuneina Main Streetillä tuhatpäisen turistilauman seassa. Sankoista ihmismassoista huolimatta en tutustunut oikein kehenkään. (Paitsi että kerran uimarannalla yksi iloisessa hiprakassa oleva mies ryhtyi juttusille. Olisi muuten pitänyt ottaa kuva tai jotain tästä harvinaisuudesta. Mutta silloin en vielä tiennyt, ettei Amerikassa olla julkisesti huppelissa.) Loitolla pysyttelevät ihmiset olivat pienoinen ihmetyksen aihe. Olin luullut, että amerikkalaiset tulevat iholle heti, ja meidänkin ovella olisi heti ensimmäisenä päivänä jono naapurin kotirouvia tuomassa pikkuleipiä tervetuliaisiksi. Mutta tuntematon saa olla Lake Placidissa rauhassa, turisti se vaan kumminkin on. Ystävällinen pitää olla että se palaisi (lompakkonsa kera) takaisin. Mutta kaveeraamaan ei kannata alkaa, se lähtee kumminkin pian matkoihinsa. Ja sehän minulle jäykälle suomalaiselle sopi, ettei heti tarvinnut hypätä sosiaaliseen piirileikkiin, ja silti sai tuntea olevansa tervetullut. 

Olihan sitä toki kaikenlaista sopeutumistakin. Eihän me oikeasti millään lomalla oltu, vaan elimme arkea - arkea, jonka kaikki kuviot piti opetella alusta. Miten pankkiasiat hoituvat? Miten maksetaan sähkölasku (sillä sepä ei ollutkaan nettipankkiasia, nettipankkia ei nimittäin ole!)? Miten pääsee lääkäriin ja tähän oleellisesti liittyen, miten vakuutukset toimivat? Miten koululaisten koulukuviot menevät? Miten nuorimman saa johonkin päiväkerhon tapaiseen kieltä oppimaan? (Ai kauhea, tästäkin on nolo tarina. Yritin ilmoittaa Pikkuveljen Head Start -preschooliin. Eivät huolineet. Myöhemmin ymmärsin, että kyseessä on valtion tukema esikoulutusohjelma sosiaalitapauksille... ja silloin kun USAssa on oikeutettu johonkin valtion tarjoamaan apuun, saa suomalaisen mittapuun mukaan olla jo TODELLINEN sosiaalitapaus! Mitähän ne uuden maajoukkuevalmentajan perheestä tuumasivat hakemusta käsitellessään...?)

Ja niin edelleen, ja niin edelleen. Selvittelyä, väärinkäsityksiä, väärinkäsitysten selvittelyjä.

Siinä vaiheessa kun arjen asiat vihdoin alkoivat sujua, olikin vierähänyt jo kokonainen vuosi. Me viihdyimme, eikä meitä enää luultu turisteiksi vaan sosiaalinen piiri alkoi muodostua. Ajatus uudesta muuttoruljanssista tuntui kammottavalta. Päätimme jäädä, ainakin toistaiseksi. 

Ja niin tämä pieni palanen Amerikkaa vei järkevän suomalaisen sydämen. Vuosi vuodelta rakastuin enemmän. Rakastuin  käytöstapoihin, jotka tulevat täysin luonnostaan kaikilta, vauvasta vaariin. Please, thank you, excuse me. Rakastuin ihmisten ystävällisyyteen ja hymyilyyn. Olkoonkin sitten välillä feikkiä, sellainen nyt vaan levittää positiivisuutta ennemmin kuin "rehellinen" yrmyily. Rakastuin yhteisöllisyyteen. Oli sitten kyseessä koulu, työpaikka, tai kokonainen kylä, siitä ollaan ylpeitä, sen eteen nähdään pyyteetöntä vaivaa, eikä oman yhteisön jäsentä jätetä. Koska yhteiskunnalta ei juuri apua heru, ihmiset auttavat toisiaan. Tuttuja ja tuntemattomia. Rakastuin siihen ilmapiiriin, jossa toisen menestys ei ole itseltä pois. Siihen kuuluu kannustamista, siitä puuttuu katkeruus ja kateus.

Rakastuin vuoriin. Ne ovat kauniita katsella, se on maisema joka jaksaa sykähdyttää joka päivä. Vuoret edustavat yhtä aikaa turvallisuutta, vuoret ovat ja pysyvät, mutta ne edustavat myös villiä luontoa joka on pelottava ja arvaamaton. Vuoret ovat opettaneet minulle itsestäni paljon. Vuoret ovat näyttäneet että olen vahvempi ja sinnikkäämpi ja rohkeampi kuin luulinkaan, mutta olen myös oppinut niiltä miten pieni ja heikko ihminen luonnon armoilla on. 

Ja sitten on ne kaikki kivat pikku jutut. Se kesä, joka vaan jatkuu ja jatkuu ja jatkuu vaikka puutkin jo vaihtavat värinsä (ja millaiseen väriloistoon!). Tuoreet maissit ja mansikat lähikaupassa ympäri vuoden. Edulliset vaatteet, kengät, käsilaukut, herkut, polttoaine, autot, elektroniikka ja moni muu. Työnsaannin helppous: meidän perheessä viidestä neljällä on töitä, jokaisella juuri sen verran kuin niitä haluaa tehdä. Yrittämisen vaivattomuus. Minäkin olen pienyrittäjä, koiranhoitaja, eikä verottajaa tai muita byrokraatteja voisi vähempää kiinnostaa.

Viimeiset kahdeksan vuotta ovat olleet elämäni onnellisinta aikaa. Minulla on ollut määrättömästi aikaa lapsilleni, meillä on ollut hävyttömän paljon parisuhdeaikaa, minulla on ollut ruhtinaallisesti aikaa ihan vaan itselleni. Olen löytänyt työn jota rakastan, ja harrastuksen josta en saa tarpeekseni (ja sen myötä kokonaisen joukkueellisen ihania ystäviä). Kaikki tämä on tapahtunut olosuhteissa, jotka kuvailin yllä. 

Ja siitä me järkevät suomalaiset nyt sitten olemme päättäneet luopua. Lopullisesti, sillä tämä muutto on erilainen kuin viimeksi. Täältä kun lähtee, paluuta ei ole (kuin turistiksi). Edessä ei ole uutta ja jännää seikkailua, tiedämme mikä on vastassa. 

Eihän siinä ole järkeä. Mutta nyt ei pelatakaan järjellä. Me tulemme kotiin - koska sydän sanoi niin. 

Tähän johtopäätökseen on hiljattain tultu Utahin osavaltiossa, ja sen myötä siellä rukattiin osavaltiolakia niin, että vanhemmilla on oman harkintansa mukaan mahdollisuus jättää lapsi ilman valvontaa, ilman pelkoa tulla rangaistuksi. Kerrassaan fiksuja lainsäätäjiä tuolla Utahissa! (Koko jutun Utahin uudesta laista voi lukea täältä.)

Onneksi "free range" vanhemmuuden toteuttaminen on sujunut ihan hyvin täällä Lake Placidissakin. (Ja nyt haluan tehdä eron "free range" ja ns. vapaan kasvatuksen välille. Ensin mainittu ei aiheuta haittaa, mielipahaa tai vahinkoa kenellekään muulle kuin korkeintaan subjektille itselleen. Jälkimmäinen aiheuttaa haittaa kaikille ja kaikelle.) Ainakaan vielä emme ole saaneet syytteitä siitä, että jälkikasvumme kuljeskelee vapaina kaduilla ja metsissä. Harmi vaan, että olemme saaneet edustaa tätä kasvatuksellista lähestymistapaa melkolailla yksin. Kavereita katu- ja metsäseikkailulle ei kerta kaikkiaan löydy, vaikka "huoletonta" suhtautumistamme usein ihaillaankin (ja yhtä usein paheksutaan ja kauhistellaan). 

Huoleton on lainausmerkeissä siksi, että oikeasti huolta kyllä riittää. Kaikenlaisia asioita voi sattua kun lapset touhuilevat aikuisten kontrollin ulottumattomissa. Mutta sehän siinä on tarkoituskin. Että lapset kasvavat luottamaan omiin kykyihinsä ja löytämään omat rajansa, ilman että aikuinen määrittää mitä ne ehkä ovat. Että lapset kasvavat löytämään ratkaisun pulmatilanteeseen itse, ilman että aikuinen tekee sen heidän puolestaan. Sitä kun odottelee tapahtuvaksi, kyllä siinä aika monta huolen hetkeä saa viettää.

Free range -vanhempia syytetään usein laiskuudesta. Ne eivät vaan jaksa katsoa lastensa perään. Ja tyhmiäkin, tai ainakin ajattelemattomia ne taitavat olla, kun eivät ymmärrä lastensa parasta. 

Vastaiskuna syytän curling-vanhempia itsekkyydestä. Ympäristölle ja itselleen he uskottelevat suojelevansa lapsiansa (mikä muuten on pidemmän päälle tosi tyhmää ja ajattelematonta :D), mutta pohjimmiltaan he taitavatkin itsekkäästi suojella itseään. Suojella itseään siltä kouristavalta huolissaan olemisen tunteelta, mikä free range -vanhemmille on jokapäiväistä kauraa. "En ikinä antaisi itselleni anteeksi sitä, jos lapselleni kävisi huonosti", on tuttu lauseenparsi curling-vanhemman suusta. Eli he itsekkäästi haluavat suojella itseään myös itsesyytöksiltä, JOS jotain sattuu. 

Ja curling-vanhempien lapsillehan sattuu. Lempitarinani elävästä elämästä on eräs äityli, joka aina kulki varjona lapsensa perässä, varoittelemassa ja estelemässä, eikä ainakaan koskaan halunnut päästää lastaan sisäleikkipuistoon. "Vain kuolleen ruumini yli! Ne ovat ihan vihonviimeisiä paikkoja! Niissä aina sattuu jotain!" äiti julisti. Mutta lapsi vinkui ja vonkui ja mankui. Kun kaikki muutkin pääsevät. Ja sitten äiti myöntyi, vaikkei ollut edes kuollut ruumis. Jäi kotiin odottelemaan sydän sykkyrällä, kun lapsukainen lähti kaverisynttäreille sisäleikkipuistoon. Odottelemaan puhelua, että nyt on jotain sattunut. Että pääsisi sanomaan "mitäs minä sanoin".

Ja niinhän se puhelu tuli. Tietenkin. Lapsella oli jalka poikki, tietenkin. Koska oli motoriikaltaan vähän kömpelö, kaiken varoittelun ja estelyn tuloksena. Koska ei ollut siihen ikään mennessä vielä todella oppinut mitä pystyy tekemään, ja mitä ei kannata tehdä. Olihan se hänelle kerrottu, monta sataa tuhatta kertaa, mutta on aika eri asia oppia kokemalla kuin kuuntelemalla. 

Tietenkin free range -lapsillekin sattuu välillä. Sehän siinä on tarkoituskin. Mutta kun omaa katrastani katselen, niin voisin väittää että mitään holtittomia hurjapäitä niistä ei ole tullut, keskimääräistä järkevämpiä ja rauhallisempia ennemminkin - kantapään kautta oppimalla. Pikkuveli on viimeiset viikot paininut henkilökohtaisessa kriisissä, koska ei ole vieläkään uskaltanut hypätä isosta hyppyristä, vaikka on kiivennyt sinne monen monta kertaa ja aina päättänyt että "NYT mä hyppään". Omien sanojensa mukaan hän on niin nössö, paljon nössömpi kuin "kaikki muut", ja sellaiset tuntemukset tietysti korpeaa nuorta miestä kovasti.

Olisin varmasti ylpeä jos hän isosta tornista joskus leiskauttaisi, mutta olen kyllä tosi ylpeä tästäkin tilanteesta. Jonkin sortin tyhmänrohkeuttahan siinä kysytään, jos hyppää korkealta jonnekin, mihin ei edes näe. Niinpä olen kertonut Pikkuveljelle ettei hän oikeastaan ole nössö vaan rohkea, niin rohkea että voi olla hyppäämättä vaikka "kaikki muut" vieressä usuttavat. Tyhmä hän sen sijaan ei ole. Ei kannata hypätä jos tuntee ettei kyvyt riitä siihen. Ainakaan vielä. 

No niin, vaikka Utahin uusi laki meitä suosisikin, sinne meidän ei kuitenkaan tarvitse muuttaa, sillä OLEMME TULOSSA SUOMEEN! Free range -lapsuuden ja -vanhemmuuden tyyssijaan!!! On se curling tosin tainnut sinnekin rantautua, mutta ainakaan se ei ole lainsäätäjien ja vakuutusyhtiöiden sanelemaa kuten täällä. Pikkuveli odottaa muuttoa kuin kuuta nousevaa. Jospa vihdoin saisi kaltaistaan seuraa kaduille ja metsiin. Minäkin odotan sitä kovasti, ja monia muita asioita. Ja tulen kaipaamaan vähintään yhtä montaa täältä. Juttu siis jatkuu... vielä hetken.

Pikkuveli kuitenkin mäkihyppää, enkä tietenkään voi hänelle sanoa hänelle ettei mäkihyppy ole urheilua. Tai että sen katsominen on tappavan tylsää. (Aloittelijoiden tasolla jännitysmomenttia toki tarjoaa se, että kaatumisia sattuu vielä aika usein, ja sitten voi jännittää että sattuiko ja kuinka paljon. Edellisissä treeneissä kävi myös niin, että eräs lapsi lipsahti laskuränniin ennen kuin oli tarkoituskaan. Sieltä hän sitten vyöryi kiljuen alas, isän asettuessa ottamaan koppia hyppyrin nokalle. Silloinkin mäkyhypyn katseleminen oli aika jännittävää. Voin kertoa, että isä ei saanut koppia. Suuressa jälkiviisaudessani voin myös kertoa, ettei olisi edes kannattanut yrittää. Kumpaakin olisi sattunut paljon vähemmän.)

Yritän siis käyttäytyä parhaani mukaan kuin innostunut ja kannustava mäkyhyppyäiti käyttäytyy, ja vien tunnollisesti Pikkuveljeä hyppyreille, videoin hyppyjä tekniikan jälkianalysointa varten, ja tsemppaan häntä hyppyjen välissä. Suurimman osan treeneistä kuitenkin seison pystyyn kuolleena paikoillani, ja odotan... odotan... odotan että jotain tapahtuisi. Kuten odottavat kaikki muutkin, kaikki paitsi se jonka viisi sekuntia äksöniä on juuri meneillään.

Viikonloppuisin olemme onneksi kiireisiä jääkiekkopelien ja -turnausten kanssa. Se on kivaa ja jännää! Jääkiekko on Pikkuveljen (ja mun) ykköslaji, ja niinpä olin alkutalvesta ajatellut, että jääkiekko on oiva tekosyy jättäytyä pois kaikista "away meets"eistä, vierailla paikkakunnilla järjestettävistä hyppykisoista. Minä en todellakaan lähde ajamaan yhtään mihinkään muutaman hassun hypyn (ja tuntikausien seisoskelun) takia. 

Mutta sitten tuli viikonloppu, jona sekä jääkiekkopelit että hyppykisa olivat kaukana, mutta samassa ilmansuunnassa kuitenkin. Josko sitten kaikesta huolimatta hypättäisiin joskus jossain muualla kuin Lake Placidissa, edes kerran elämässä? Kysyin Pikkuveljen mielipidettä (please please sano ettei kiinnosta), ja tottahan Pikkuveli innostui. 

Eräänä lauantai-aamuna sitten starttasimme kohti itää, takaluukussa jääkiekkolaukku, maila, mäkihyppysukset, hyppypuku, monot ja hyppykypärä. Ajoimme esin pari tuntia naapuriosavaltioon Vermontiin, pieneen Middleburyn yliopistokaupunkiin. Pikkuveli pelasi siellä kaksi voitokasta lätkäpeliä. Jatkoimme matkaa vielä idemmäksi, suuntana New Hampshiren Andover ja sen hyppyrit. (Tai no... lauantai-illaksi menimme ensin mäkihyppyjoukkueen yöpymispaikkaan Moultonbourougiin. Se kun on näppärästi ihan kulman takana Andoverista katsottuna, vain tunti sieltä koilliseen.)

Sunnuntaina oli sitten hyppykisat. Kun näin Andoverin hyppyrit, mieleni madaltui entisestään. Se siitä "urheilupäivästä" sitten - Andoverissa on HISSI. Lake Placidissa pienimpään hyppyriin kavutaan sentään portaita pitkin, ja kun olalla on leveät ja painavat sukset, portaiden kiipeämistä voi jo sanoa edes etäisesti urheilua muistuttavaksi osaksi treenejä. 

Harjoitushyppykierros kuulutettiin alkavaksi. Mäkihyppääjälauma vedätytti itsensä torniin ja tuli sieltä yksi toisensa jälkeen alas, kuka mitenkin. Löhösin antautumismielialaa uhkuen huoltorakennuksessa, upottavan pehmeässä nojatuolissa. Isosta ikkunasta avautui näkymä hyppyreille ja "urheilun" juhlaan. 

Toinen harjoitushyppykierros. Pikkuveli sääti jotain suksiensa kanssa, ja kaikki muut olivat jo ylhäällä kun hän vasta asettui hissiin. Silmäluomet lopsuen seurasin hissin ja Pikkuveljen kulkua ylös jyrkkää rinnettä. Yhtäkkiä hissi kuitenkin pysähtyi. Pikkuveljen pää näytti kääntyilevän joka suuntaan, ikäänkuin vastausta tai ohjeita kysellen. Kukaan ei kuitenkaan kiinnittänyt huomiota pysähtyneeseen hissiin, joka kaiken kukkuraksi oli metsäkaistaleen toisella puolella hyppyreistä katsoen. Kukaan meidän kahden lisäksi tuskin edes tiesi, että hissi oli pysähtynyt. 

No niin, vihdoin jotain äksöniä! Terästäydyin nojatuolissani seuraamaan jännitysnäytelmää. Mitähän nyt tapahtuisi?

Pikkuveli irrottautui vetoköydestä, ja tarttui hissivaijeriin kaksin käsin. Vaijerista kiinni pidellen hän alkoi käsivoimin hilaamaan itseään ylös. Hyvä Pikkuveli! URHEILE! URHEILE! 

Rinteen kohta oli todella jyrkkä. Matkaa hissin päätepisteeseen oli vain parikymmentä metriä, mutta Pikkuveljen matka eteni käsivoimin tuskastuttavan hitaasti. Kohta ilmassa lensi jotakin mustaa. Uudet toppahanskat. Ilmeisesti ne olivat liian liukkaat, ja Pikkuveli päätti jatkaa ylävartalotreeniään paljain käsin. Hanskat jäivät hankeen, ja mietin mielessäni että saa kyllä hakea ne sieltä myöhemmin. Ihan uudet hanskat, perhana! 

Minuutit kuluivat, ja Pikkuveli eteni sentti sentiltä ylöspäin. Kaukaa katsottuna näytti siltä, että sukset olisi kannattanut kääntää rinteessä vaakatasoon (etteivät ne lähde liukumaan alaspäin), irrottaa jalasta ja kantaa loppumetrit ylös. Mutta sen verran monta kertaa olen minäkin mäkihyppysuksia saanut kantaa, että tiedän niiden olevan piiiiiitkät, leeeeveeeeeät ja PAINAVAT. Kymmenvuotias ei niin vaan niitä jyrkässä ylämäessä jaloissaan kääntele. Joten sukset pysyivät jalassa, ja Pikkuveli vaijerissa roikkumassa.

Matkaa ei enää ollut montaa metriä, kun Pikkuveljen voimat sitten loppuivat. Hän lakosi rähmälleen maahan, yhä kuitenkin vaijerista roikkuen. Siinä se makasi, ja makasi. Ja minä katselin nojatuolissani. Mitäpä siinä nyt olisi voinut muutakaan tehdä. 

Yhtäkkiä hissi nytkähti taas liikkeelle. Pikkuveli raahautui sen mukana kohti maalia. Vai ...... oliko hän sittenkin takertunut vaijeriin kiinni tahtomattaan? Jotenkin jumissa? Edelleen istuin mukavasti nojatuoliin uponneena, miettien mitä kävisi jos Pikkuveli olikin jotenkin takertunut vaatteistaan hissiin, joka kohta menisi kääntöpaikalleen? Siinä varmaan sattuisi? Matkaa kääntöpaikkaan oli kuitenkin enää pari metriä, en mitenkään pääsisi ylös nojatuolistani, saati ehtisi portaita alas huoltorakennuksesta ja sitten hissille etsimään hätäpysäytysnappia. Siis katselin tilanteen kehittymistä laiskanlinnastani. Kylläpä mäkihypyn katselu voikin olla jännittävää, ihan oma sykekin nousee!!

Maaliviivalla sain huokaista helpotuksesta. Pikkuveljen kädet irtosivat vaijerista ennen kuin lautaseinä ja hissin kääntöpaikka tulivat kohdalle. Hän jäi vielä toviksi makaamaan maahan, mutta sai sitten suksineen jotenkin ryömittyä sivuun, siitä hitaasti jonkinlaiseen istuma-asentoon niin että sukset sai irti. Suureksi hämmästyksekseni hän lähti jalan laskeutumaan rinnettä. Ja haki uudet hanskansa.

Aikanaan Pikkuveli tuli sitten hyppyristä alas, toisen harjoitushyppynsä. Vääntäydyin ylös nojatuolistani ja suuntasin ulkoilmaan kysäistäkseni kuulumisia. Vastaani tuli yltä päältä hiessä kylpevä Pikkuveli, jonka posket helottivat punaisena ja adrenaliinin saattoi suorastaan haistaa. Ihan kuin se olisi jääkiekkoillut! Hienoa! 

"Sulla oli jotain vaikeuksia tuolla hississä?" kysyin muina naisina. Pikkuveli mulkaisi pahasti. "Äiti. Mä itkin siellä." 

No niin tosiaan, olihan sillä silmätkin punaiset eikä vain posket. Voi kultarakas. Joskus ihan oikea kunnon urheilu on katsos sellaista että tulee jopa itku!

"Mä en kyllä hyppää täällä enää. Tää on ihan surkee paikka. Mä haluun hypätä vaan Lake Placidissa."

Ja kyllä muuten hyppäät. Me ei todellakaan ajettu neljää tuntia sen takia että sinä hyppäät kaksi kertaa viisi sekuntia! 

Ja niin Pikkuveli hyppäsi vielä kolme kertaa. Yhteensä siis viisi kertaa viisi sekuntia mäkihyppyäksöniä. Ei mennyt enää hissin lähellekään, vaan kipusi torniin omin jaloin, sukset olallaan. Ajoimme kotiin neljä tuntia, ja ostimme matkalla ison pussin karkkia vaikkei enää ollut edes lauantai. Ihan siitä ilosta, että ne uudet hanskatkin olivat vielä mukana, ja kaikki ruumiinosat myös.

Minä olin ajatellut käyttää päivän opiskeluun - keskiyöhön mennessä pitäisi tehdä 15-20 sivuinen Powerpoint aiheesta "Uuden opettajan opas: Maahanmuuttajalapsen tukeminen esikoululuokassa" (lisäksi haluan tänään leipoa Rocky Road-pizzan,  viedä Pikkuveljen jääkiekkotreeneihin, ja käydä omalla lätkävuorollani. Ja nukkua ainakin aamukymmeneen - minkä teinkin!) Sattumoisin tästä mamu-aiheesta löytyy omakohtaista kokemusta: tiedän jo noin suurin piirtein mitä esitykseen haluan sisällyttää.. sen lisäksi, että mukana pitää toki olla aimo annos tieteellisiä viittauksiakin eikä vain mutu-soopaa. Joten esityksen rustaamisen sijaan uskalsin hyvin nipistää hetken Mummille vastatakseni. 

Vastauksesta tulikin sitten aika pitkä. Kukapa ei jaksaisi lempiaiheestaan paasata :) En tiedä kiinnostaako ketään muuta jalkapallosta jauhamiseni (jota myös FB-sivuni on täynnä), mutta lätkäistään nyt kaksi kärpästä yhdellä iskulla ja laitetaan stoori tänne yleiseen jakoonkin. Vaikka jo kertaalleen päätinkin, että tähän harvakseltaan päivitettyyn blogiin riittää kyllä yksi jalkapallopostaus per sesonki. Ja sen tilaisuuden käytin jo syyskuussa.. Mutta kerta kiellon päälle tekee aina hyvää!

Noh, on viikonloppuun työtäkin mahtunut. Ennätyksellisen paljon, itse asiassa. Mikäli muistini ei aivan petä, lauantai taisi olla ensmmäinen päivä ikinä kun tein kaikkia kolmea työtäni yhden päivän aikana: hoivasin kahta labbista, koristelin hääpaikan (ja purin koristeet seuraavana päivänä) ja vieläpä kannoin korteni kekoon kouluni ulkoilmatapahtuman onnistumiseksi. 

Onneksi meiltä sentään löytyy innokasta lapsityövoimaa. Labbiksiahan haluavat tietenkin hoitaa kaikki, mutta tällä kertaa sain yhden nuoren miehen mukaani myös häähommeleihin. Jotenkin hellyttävä näky, kun 15-vuotias sälli viikkailee huolellisesti kilometreittäin valkoista satiinia, valkoista kuin hänen pellavainen päänsä.

Kaiken kukkuraksi olen tässä vähän opiskellut. En vain nyt viikonloppuna, vaan viimeiset kolme viikkoa, ja neljä on vielä edessä tästä ensimmäisestä rutistuksesta. Sain vihdoinkin ylemmältä taholta satikutia siitä, että leikin rehtoria vailla minkäänlaista kasvatustieteen taustaa. Nyt sitä tiedettä on siis tankattava ettei lähde joko työpaikka itseltä (kun tilalle otetaan joku muodollisesti pätevä), tai pahimmassa tapauksessa koko alaislaumaltaltani (kun meiltä otetaan luvat pois pykälien uhmaamisen vuoksi). Onneksi opiskeluun on annettu ihan ruhtinaallisesti aikaa, eikä vaatimukset ole muutenkaan mahdottomat: 12 opintopisteen keräämiseen saa käyttää 2 vuotta. 

Mutta voi hyvät hyssykät että tuo opiskeleminen on täällä kallista! Olen tällä hetkellä kirjoilla Grand Canyon Universityssä Arizonassa. Sieltä löytyi kiivaan kilpailutuksen jälkeen tämän mantereen edullisin verkko-opintokokonaisuus, joka täyttää akateemiset vaatimukset. Ensimmäiset neljä opintopistettä kustantavat 1500 dollaria. Verkko-opiskeluna! Tässä on mukana mukava alennus siitä hyvästä, etten olen tähtäämässä kokonaiseen tutkintoon, vaan suorittelen vain yksittäisiä kursseja. Varhaiskasvatuksen kanditutkinnon laajuus on 120 opintopistettä. Laajan matikan kiemurat olen onnellisesti unohtanut, mutta sen verran osaan vielä laskea että kokonainen tutkinto maksaa siis vähintään 45 000 dollaria. Verkko-opiskeluna!

Huh huh. Kyllä suomalaisnuorilla on asiat erinomaisesti, ihan ilman opintotukien korotustakin, saati ilmaisia lukiokirjoja. 

https://youtu.be/M1Rp61ihJb8

https://youtu.be/XadUfllKIdI

Kesää tuntuu olevan vielä jäljellä muillakin mittareilla kuin lämpötilaa osoittavalla. Vaikka täytyyhän sitä jäljellä ollakin, vastahan se alkoi! Kuten Suomessakin, täälläkin kesä-elokuu oli harvinaisen kolea. Puutarhamme yksinäinen pensasmustikkakaan ei päässyt ollenkaan vauhtiin: kun elokuun puolivälissä palasimme kotiin ja toiveikkaana lähestyin sitä kippoineni, sain todeta sen notkuvien marjaterttujen olevan vielä aivan vihreitä. Mutta nyt tilanne on muuttunut, satoa on saanut poimia jo suuhunkin. Ja lisää on tulossa.

Muutenkin pihamaa näyttää sangen kesäiseltä. Kaikenmaailman kukka-asetelmatkin kukoistavat siellä täällä. Ihan kuin täällä asuisi joku muu kuin allekirjoittanut.. Jonain päivänä ehkä asuukin. Kotimme, siis tämä talo jossa asumme vuokralla, on nimittäin laitettu myyntiin. Kovin huolissamme emme kuitenkaan ole. Ensinnäkin, kohtuuhintaisten asumustenkin myyntiajat ovat täällä tyypillsesti hyvin pitkiä, vuosi tai pari  markkinoilla ei ole vielä mitään. Tämän torpan hintapyyntöä ei kuitenkaan ole asetettu missään määrin kohtuullisuuden rajoihin. Eikö 650 tonnilla (vaikka ne olisivat dollareitakin) kuvittelisi saavansa ainakin päällystetyn pihatien, komeat maisemat tai vähintäänkin pintaremontoidun yleisilmeen, ehkäpä jotain uima-altaan ja viinikellarin tynkääkin? Ne teistä jotka täällä ovat käyneet, tietävät ettei tähän taloon kuulu noista mitään. Tilava perustalo, vailla ylimääräisiä ylellisyyksiä. Sauna toki on, mutta senkin kärräämme lällällää mennessämme jos lähtemään joudumme.

Näytöillä kävijöitä ei siis todella ole laukannut täällä haitaksi asti. Mutta uteliaiden "ohikulkijoiden" varalta ensivaikutelman pitää olla kunnossa, ja pihan näyttää houkuttelevalta. Talon varsinainen emäntä, siis se eukko joka tämän talon omistaa, on viherpeukalo ja puutarhafriikki vailla vertaa. Kylillä kuulee edelleen juttuja siitä, miten käsittämättömän kukoistava ja kaunis pihamaa täällä joskus oli. Siinä vaiheessa kun me muutimme tänne, emäntä oli asunut jo vuosikausia länsirannikolla. Hänen taannoin laittamansa upeat perennapenkit ja yrttitarhat olivat pahasti viidakoituneet, ja jääneet ties minkä villikasvillisuuden jalkoihin. Täällä näytti minunkin silmäänkin aika karmealta. Vaikka en yhtään puutarhurin hommista tykkääkään, uhrasin yhden kokonaisen päivän paraatipaikalla olevan pihapläntin perkaamiseen. Revin käytännössä kaiken vihreän ja värikkään ylös (pensasmustikka sai jäädä), peitin maan harsolla minkä läpi ei minkään pitäisi kasvaa 10 vuoteen, ja levitin laajoille alueille vain värjättyä haketta. Hieman kiviä, ja pari pientä koristehavua. Avot. Skandinaavisen pelkistettyä, ihan ookoon näköistä, ja ennen kaikkea huoltovapaata. Minun unelmapihani. 

Kun talon emäntä alkukesästä kävi tsekkaamassa tiluksensa lähes 10 vuoden tauon jälkeen, sain kyllä tuta etteivät unelmamme ihan kohtaa. Rouva näytti olevan sydänjuuriaan myöten loukkaantunut pihan nykyisestä ulkoasusta, ja sangen epäamerikkalaiseen tapaan antoi sen myös näkyä. Kai se on sitten kovin käsittämätöntä ettei naisimmeinen voisi vähempää välittää kukkasista, joita täällä ei ollut yhden yhtä? Ihan sama mulle. Tämän episodin seurauksena tapahtui kuitenkin jotain, mikä on oikeastaan ihan nastaa. Tänne palkattiin ammattipuutarhuri, joka loihti paikalle kaikenmaailman kukka-asetelmia. Niitä se sitten käy kastelemassa, hoivaamassa, nyppimässä ja näpräämässä. Kukat kukoistavat, minä istahdan työpäivän päätteeksi adirondacktuoliini paistattelemaan päivää ja siemailemaan sangollisen sangriaa kahvia, ja laiskojen silmäluomieni alta vahtaan kun joku toinen nyppii ja nyhrää. Life is good ;)

Ps. Harmin paikka kun meillä sattui olemaan kohtuullisen siistiä silloin kun rouva kävi täällä sisällä. Kunpa hän olisi visiteerannut isoimman Murun ollessa reissussa! Silloin meillä ei ole ihan yhtä siistiä. Rouvalle olisi jopa saattanut tulla mieleen palkata puutarhurin lisäksi myös siivooja ja jonkinlainen fengshui-organisaattori varjelemaan mahdollisten asuntonäyttöjen onnistumista... sellainen salskea, paidaton meksikolainen esimerkiksi (kun sellaista ei kerran tuonne puutarhaan löytynyt, joku mamma vaan). Se vasta lystiä olisi!