SE tunne, kun tajuaa unohtaneensa tehdä jotain todella tärkeää. Sitä seuraava tunne, kun tajuaa muistin virkitymisen olevan auttamattomasti liian myöhäistä, pelin olevan menetetty, ja kärsijöiden syyttävät sormet osoittavat sinuun. En tiedä ovatko nämä tunteet tuttuja kenellekään muulle; onko kaikilla muilla tärkeät asiat kalenterissa (ja muistavatko kaikki muut myös katsoa säännöllisesti niitä kalentereitaan)? Kaikille supermuistilla siunatuille voin kertoa, että tunne ei ole yhtään kiva. Olen kyllä yrittänyt välttyä näiltä kokemuksilta käyttämällä sekä seinä- että puhelinkalenteriä ynnä post-it lippusia jääkaapin ovessa, mutta silti päädyn kokemaan karmean totuuden paljastumisen aivan liian säännöllisesti. Tällä viikolla eräs joutui kärvistelemään koko koulupäivän ilman ruokaa kun minä olin unohtanut antaa rahaa. Erään toisen unelmat itsetehdystä pinjatasta taas olivat murskautua paljon ennen itse pinjataa.

Pikkuveli aloitti kolme viikkoa sitten Lake Placidin taidekeskuksessa "Pinjata paperimassasta" -kurssin. 5-vuotissynttäreihin on laskettu öitä joulusta saakka, ja sankari kaavailee pinjatastaan (tai siis sen mäsäksi mäiskimisestä) synttäreiden kohokohtaa. Siksi myös pinjata-kurssiin on laskettu malttamattomana öitä.

Ekalle kurssikerralle meno sujui ongelmitta, olimme tyylillemme täysin uskottomina paikalla jo hyvissä ajoin. Toisen kurssikerran olemassaolo iskeytyi tajuntaani viime viikon torstaina klo 16.03 haravoidessani pihaa - kurssi oli siis alkanut kolme minuuttia aiemmin. Onneksi Pikkuveli huolittiin kuitenkin joukkoon vartin myöhässäkin. Tämän viikon torstaina klo 17.22 Pikkuveli sanoi "Kohta meidän äiti pitää kyllä lähteä ettei me olla taas myöhässä", ja silloin iski SE tunne. Pikkuveli näki varmaan ilmeestäni että nyt kannattaa alkaa itkeä, eikä se ollut itsellänikään kaukana kun koko perhe kuorossa huokaili "Voi ei!" "Äiti!!!!" "Miten sä voit aina unohtaa kaiken???".

Pikkuveli kaatoi suolaa haavoihini murehtimalla keskeneräiseksi jäävää pinjataansa pitkin iltaa. En viitsinyt elätellä turhia toiveita tilanteen mahdollisesta korjautumisesta, mutta heti seuraavana aamuna livahdin talosta omille teilleni mennäkseni selvittelemään tilannetta taidekeskukseen. Kurssin opettaja, vieraileva tähti, oli nostanut kytkintä ja häipynyt kauas kotikaupunkiinsa kuten pelkäsinkin, mutta ihana yllätys odotti askartelupajan varastossa: opettaja oli kuin olikin säilönyt Pikkuveljen pinjatan-alun sinne! Kaiken kukkuraksi pinjata ei näyttänyt vain alulta, vaan loppusilausta vaille valmiilta! Hankalat, sottaiset paperimassahommat oli hoidettu, vain maalipinta puuttui. Ja senhän me osasimme hoitaa kotonakin  Eikä öitäkään enää ole kuin kakskytkolme!