Pojat pelaavat siis Lake Placid Middle/High Schoolin Varsity-joukkueessa. Meidän koulun kaikkien urheilujoukkueiden nimi on Blue Bombers, oli sitten kysymys futiksesta, jääkiekosta, koripallosta, yleisurheilusta, maastojuoksusta jne. (Ja myös Lake Placidin pienemmät koululaiset ovat omineet tämän nimen joukkueilleen.)

Koulun urheilujoukkueita on kolmella eri ikätasolla (ja tämä pätee ihan valtakunnallisesti): 7-8-luokkalaiset middle-schoolilaiset pelaavat Modified-joukkueessa, high schoolin 9-10-luokkalaiset pelaavat Junior Varsity-tasolla, ja high schoolin 11-12-luokkalaiset pelaavat Varsity-tasolla. Periaatteessa joukkueissa pelataan siis iän mukaan, mutta hyvät pelaajat voivat edetä ylemmille tasoille nuorempina. Isoveli esimerkiksi pelasi Modified-tasolla vain 7. luokan, ja hyppäsi sitten SUORAAN Varsityyn 8-luokkalaisena - jättäen väliin toisen Modified-vuoden ja kaksi Junior Varsity vuotta! Koulun historiassa on ollut vain kaksi tähän yltänyttä pelaajaa. Se tuntui hurjalta: Isoveli oli 8-luokkalaisena vielä aika rimpula, ja äipän silmissä 11- ja 12-luokkalaiset näyttivät aikuisilta miehiltä. No, siltä miltä Isoveli nyt :) Mutta hyvin hän pärjäsi, ja on lunastanut paikkansa joukkueessa kokonaiseksi viideksi vuodeksi.

Keskiveli puolestaan pelasi 7. luokan Modifiedissä, siirtyi 8-luokkalaisena (eli vuoden etuajassa) Junior Varsityyn, ja tänä vuonna sitten Varsityyn. Taidot olisivat riittäneet jo viime vuonna Varsityyn, mutta etenemistä hidasti kaksi seikkaa: valmentaja ei uskaltanut ottaa riskiä selän kanssa (Keskiveli oli juuri toipunut alaselän rasitusmurtumistaan), ja toisekseen viime vuoden Varsity-joukkueessa oli iso liuta todella hyviä, vahvoja senioreita eli 12-luokkalaisia. Nuoremmille taitureille ei siis ollut varsinaisesti tarvetta. 

Koko maan tasolla ei ole ollenkaan sanottua että koulun joukkueeseen ylipäätään pääsee pelaamaan, vaikka olisikin "oikean ikäinen". Täällä tuhansien oppilaiden opinahjot eivät ole ollenkaan harvinaisuuksia. Kullakin koululla voi kuitenkin olla vain yksi varsity-joukkue, eikä siihen voida ottaa rajattomasti pelaajia. Esim. jääkiekossa on kentällä kerrallaan 6 pelaajaa, joten 15-henkinen joukkue alkaa jo todellakin olla riittävä. Jalkapallojoukkueen koko on tyypillisesti n. 20 pelaajaa, joista puolet on kerrallaan kentällä ja puolet istuu vaihdossa. Isoissa kouluissa joukkueeseen pääseminen ei siis todellakaan ole itsestään selvyys, ja oppilaat joutuvat käymään läpi kovan seulan (kutsutaan nimellä try-outs) ennen kauden alkua siitä kuka pääsee joukkueeseen ja kuka ei.. Meidän "pikkuruisessa", reilun 500 oppilaan koulussa ollaan siis siinä mielessä onnellisessa asemassa, että kaikki yleensä pääsevät ikänsä mukaiseen joukkueeseen, haluamaansa lajiin. Peliaikaa ei tosin välttämättä tule: Isoveljen ja Keskiveljen joukkueessakin on muutama poika joka on päässyt pelikentälle vain parissa pelissä, ja vasta siinä vaiheessa kun ottelu on jo ratkennut suuntaan tai toiseen.. "Kaikki Pelaa" -politiikkaa ei siis harjoiteta, mutta saavatpahan ainakin treenata, ja tuntea joukkueeseen kuulumisen ilon.

Koulut kilpailevat eri lajeissa toisiaan vastaan. Juuri yllämainitusta syystä systeemi on luotu sellaiseksi, että suunnilleen saman kokoluokan koulut pelaavat vain toisiaan vastaan. (Olisi vähän epäreilua, että pienet koulut joissa ei ole oikein valinnanvaraa pelaajien suhteen joutuisivat pelaamaan jättikouluja vastaan, joiden joukkueisiin valikoituu vain parhaat valtavasta joukosta.) Blue Bombers on pelannut koko kauden ns. Section 7:n muita samankokoisia kouluja vastaan. Tässä sarjassa on kouluja ympäri pohjoisinta New Yorkia. 

Blue Bombers on voittanut Section 7:in mestaruuden viitenä aiempana vuonna. Tänä vuonna sen ei pitänyt olla mahdollista. Viime vuonna meidän koulusta valmistui 11 todella kovaa jalkapalloilijaa (eli kokonainen kentällinen pelaajia). Tämän vuoden senioreista (eli 12-luokkalaisista) vain 5 pelaa jalkapalloa, ja heistäkin vain muutaman voi laskea olevan todella hyvä... Joukkue on siis kovin nuori, suurin osa pelaajista ei ikänsä puolesta edes kuuluisi Varsity-tasolle, mutta heidät on nostettu sinne kun ei ole muitakaan vaihtoehtoja. (Keskiveli tietenkin tekee poikkeuksen: hän kuuluu varsityyn nimenomaan taitojensa vuoksi ;))

Toinen syy siihen ettei Section 7-mestaruuden pitänyt olla tänä vuonna mahdollista on se, että Section 7:iin on tullut uusia kouluja. Kouluja, jotka ovat ennen pelanneet isompien koulujen sarjassa, mutta joiden oppilasmäärä on tänä vuonna tippunut juuri ja juuri sen tason alapuolelle että ne lasketaan samaan kastiin kuin Lake Placid. Taso on ollut siis huomattavasti kovempi kuin aikaisempina vuosina, ja lisäksi meillä on ollut nuori ja kokematon joukkue. 

Takana on melkoinen tuskien taival. Isoveli sai harteilleen ison roolin: hän on puolustuksen alin pelaaja, eli pelaa ikäänkuin maalivahdin tärkeimpänä tukena. Monta kertaa maalivahti on ollut rähmällään toisessa reunassa maalia torjuttuaan pallon (mutta saamatta sitä näppeihinsä), ja sitten Isoveli on pelastanut seuraavan vedon maalivahdin paikkaajana. Lisäksi Isoveli  näkee pelipaikaltaan koko kentän tapahtumat, eli pystyy rakentamaan peliä, ja ohjaamaan joukkuetta niin teoillaan kuin verbaalisestikin. Pelikaverit eivät kuitenkaan aina toimi kuin ajatus (tai napakka huuto). Isoveljen avaukset ylöspäin ovat yleensä täydellisiä, mutta pelaajat joille syötöt on tarkoitettu, eivät vaan pysty saamaan niitä haltuunsa. Moni pelikaveri on kyllä taitava, mutta vähän liian innokas, ja Isoveljen luomat hyvät tilanteet kaatuvat harkitsemattomuuteen, älyttömään sähläämiseen ja säätämiseen. Ja Isovelijen huumorihan ei tolkuttoman häröilyn ja ADHD-toiminnan katselemiseen kovin pitkään riitä. Täysin subjektiivinen arvioni on, että geeneillä saattaa olla tässä jotain tekemistä... jopa kahdelta suunnalta ;)

Moni peli on siis kaatunut siihen, että Isoveli on ensin turhautunut joukkueeseensa edesottamuksiin. Vastustaja on havainnut tärkeimmän avainpelaajan korvien välin heikkouden, ja ärsyttänyt vähän lisää. Se ei ole tietenkään hyvän urheiluhengen mukaista, mutta aina tuomarit eivät asiaan puutu.. Yhdessä pahimmista peleistä joka kerta kun Isoveljellä oli pallo hallussa, vastustajan puolelta huudeltiin ivallisesti "Wow! Look at the Pretty Boy!". Tätä jatkui ja jatkui, tuomarien kuuroille korville.. ja kun soppaan lisätään vielä se ettei tuomarit tee töitään, Isoveljen kuppi menee nurin. Kortteja on satanut tällä kaudella: lukuisia keltaisia (mistä on seurauksena se että kortin saanut pelaaja joutuu vaihtopenkille), mutta myöskin punainen (mistä seuraa pelikielto myös seuraavaan peliin). Ja kun Isoveli jättää kentän, Blue Bombers romahtaa. 

Section 7 semifinaali-vastustaja viime maanantaina oli juurikin tämä joukkue, joka kunnostautui Pretty Boy -huutelullaan. Tokihan tästä lempinimestä voisi olla ylpeäkin.. Isoveli on kyllä saanut sen ihan syystä, ja korostaa eksoottista viikinki-habitustaan vielä pitämällä aina huolen siitä että tukka on täydellisesti ja vaatteet viimeisen päälle. Mutta nuorelle miehelle ei välttämättä ole ole imartelevaa kuulla olevansa "pretty". Se on vittuilua. Kyseessä on katolinen poikakoulu, eli varsinaisia pyhimyksiä ja susia lampaiden vaatteissa.. Joukkueet kohtasivat alkukaudella kolme kertaa: ekalla kerralla katoliset voittivat 5-0 (ja Isoveli sai punaisen kortin), toisella kerralla 2-0 ja kolmannella kerralla 2-1 jatkoajalla. Viimeisin peli oli ihan katastrofi: pelkkä huutelu pelaajien suunnalta ei riittänyt, vaan myös joukkueen valmentaja käyttäytyi todella epäaikuismaisesti ja -urheilijamaisesti. Loppukättelyssä hän kieltäytyi kättelemästä Keskiveljeä :O Aivan uskomatonta. Täytyy sanoa, että siinä vaiheessa Isoveli ei ollut ainoa jolla paloi käämit. Minä kävin pelin päätyttyä valmentajan kimppuun kuin yleinen syyttäjä, ja jouduin poistetuksi kentältä :D Parempi puoliskoni kävi sitten selvittämässä asiaa tiukoin sanankääntein, ja vihdoin valmentaja tuli autollemme nöyrää esittäen kättelemään Keskiveljen. Ei ollut kuulemma "nähnyt" häntä kättelyjonossa. Jep jep. Valkotukkainen pitkä poika onkin tosi helppo hukata! Katolilaisjoukkue teki jälkeenpäin meidän(!) joukkueesta valituksen liigaan, mutta se ei onneksi mennyt läpi. 

Siksipä viikon takainen semifinaalivoitto katolilaisista tuntui TODELLA makealta. En siinäkään vaiheessa uskonut että joukkueemme voisi voittaa varsinaisen finaalin, joten pelkästään se että voitimme vihdoin ja viimein nämä kyseiset idiootit  tuntui oikeuden maailmanmestaruudelta. Helpolla ei voitto tullut: pojat pelasivat 2 x 40min varsinaisen peliajan, kaksi 15-minuuttista jatkoaikaa ja voittaja selvisi vihdoin rangaistuslaukauksilla. Tie Section 7-finaaliin oli siis auki!

Finaali pelattiin keskiviikkona. Jälleen vastassa oli joukkue, jolle olimme hävinneet kaikki aikaisemmat kohtaamiset tänä vuonna. Niukasti, mutta kuitenkin. Ja niukan tiukkaa oli taaskin. Varsinainen peliaika päättyi 1-1, kahdella jatkoajalla ei syntynyt maaleja, ja jälleen vietiin pallo pilkulle voittajan löytymiseksi. Ja meidän pojat tekivät sen taas! Voittivat Section 7-mestaruuden, minkä ei pitänyt olla tänä vuonna mahdollista.

Ensi keskiviikkona Blue Bombers pelaa Section 10 voittajaa vastaan. He ovat jostain luoteisesta New Yorkista. Häviöllä kausi päättyy, voitolla mennään taas eteenpäin.. kohti sitä vaihetta, kun koko New Yorkista on selvillä neljä parasta joukkuetta, ja pelataan koko osavaltion mestaruudesta, State Championshipistä. En ole uskaltanut sen enempää selvitellä miten kuviot oikeastaan kehittyvät tästä eteenpäin. Kuten sanoin, Section-mestareita tässä on oltu ennenkin, mutta tästä seuraavasta vaiheesta (eli jonkun toisen section-mestarin kohtaamisesta) ei olla päästy eteenpäin kertaakaan tänä aikana kun Isoveli on pelannut Varsityssä. Hyvä, paineeton tilanne siis sinänsä. Tappio on se mitä meiltä odotetaan, voitto olisi plussaa. Peukut pystyyn - GO BOMBERS!