On tullut aika lausua tämän blogin loppusanat. Oikeastaan ne olisi voinut lausua jo puoli vuotta sitten - kuta kuinkin tasan 6kk sitten jätimme taaksemme LP:n, kylän, joka tarjosi puitteet elämäni tähän asti onnellisimmille vuosille. Lapsilleni sen kasvuympäristön, jonka he parhaiten tulevat muistamaan. Upeat vuoret, joista valloitin kuin valloitinkin ne 46 korkeinta. Rakkaan ystävän C:n. 

Noiden loppusanojen muotoilu on vaan tehnyt liian kipeää. Tähän päivään mennessä en ole pystynyt edes tätä blogia avaamaan, ja täytyy tunnustaa, että nytkin tihrustan läppärin ruutua joku roska silmässä. Erityisen paha rasti oli valita kuva tekstin kylkeen, käydä läpi muistoja seikkailun alkumetreiltä. Sillä vieläkään en pysty muistelemaan Lake Placidia liikuttumatta. Jostain syystä entisestä elämästä luopumisen ajattelu saa minut edelleen vain ja ainoastaan surumieliseksi. Siitäkin huolimatta, että nykyinenkin elämä on varsin onnellista.

Paluumuuttopalapelin palaset ovat loksahdelleet Suomeen paluun jälkeen suorastaan ihmeellisesti paikoilleen. Asemiin, joista en oikein uskaltanut unelmoidakaan. Sanotaanhan, että paluumuutto on usein lähtöä pahempi. Mutta kuinka kävikään? Sain haluamani työn, puoliso viihtyy pestissään, lapset ovat löytäneet paikkansa omissa ympyröissään, tapaamme säännöllisesti niitä sukulaisia ja ystäviä, joita viimeiset 8 vuotta tuli niin kovasti ikävöityä. Meille on kovaa vauhtia rakenteilla pitkästä aikaa ikioma koti.

On ihanaa vaihteeksi sulautua joukkoon: puhua kuten muutkin, olla hiljaa kuten muutkin, tehdä normaaleja asioita ilman että sitä taivastellaan, ilman että joutuu perustelemaan ja selittelemään tekemisiään yhä uudestaan ja uudestaan (talvipyöräily.. ruisleivän syöminen... saunominen, ja vieläpä alasti!....). On mukavaa asua maassa, jossa asiat toimivat kuten olen oppinut niiden toimivan, jonka presidentistä voi olla ylpeä, ja jossa ei koeta kollektiivista ja lähes jokapäiväistä pelkoa jostain: oikeuteen haastamisesta, kidnappaajista, kouluampujista tai luonnonkatastrofeista. (Mihin nähden valitusta siitä ja tästä kuuluu kyllä käsittämättömän paljon...)

Paluumuuton saldo on siis positiivisen puolella, eikä se missään tapauksessa kaduta. Tilanne on oikeastaan vähän samanlainen, kuin olisi joutunut luopumaan vanhasta lemmikistä. Ihana, yhteinen aika vain tuli täyteen, ja sille oli pistettävä stoppi. Vaikka sattuu. Ja uskon vakaasti, että kunhan aikaa vielä vähän kuluu, muuttuu menneen muistelukin kyyneleistä iloksi. Ihan kuin edesmenneiden lemmikkien kanssa. Vielä tulee päivä, jolloin päällimmäinen tunne ei ole enää suru siitä mitä menetimme, vaan ilo siitä meillä oli. 

From Lahti with love, 

Erika