Kuka arvasi jo? Kyllä vain, urakointi Adirondackin 46 korkeimman huipun kimpussa jatkuu! Tänään olivat vuorossa Mt Colvin ja Blake Peak. 

Nämä kaksi nyppylää mahtuvat hädin tuskin 46ers-listalle, jolle pääsevät vain yli 4000 jalkaa korkeat vuoret. Colvin kohoaa 4057 jalan korkeuteen, ja Blake Peak ei nykyaikaisilla mittausvälineillä yllä edes neljään tonniin (3960'). Johonkin maailmanaikaan se on kuitenkin arvioitu himppasen korkeammaksi, ja siksi se on saanut pitää alkuperäisen High Peak -arvonimensä. 

Korkeus ei siis tee näistä kahdesta vuoresta erityisen vaativia. Vastenmieliseksi ne on sen sijaan tehnyt se, että patikkapolut Colvinille ja Blakelle lähtevät Lake Roadin kauimmaisesta päästä. Lake Road on noin 5km pitkä yksiyinen soratie, jonka maanomistaja on suopeasti antanut vaeltajien käyttöön - mutta vain sillä ehdolla, että sillä liikutaan jalkaisin. Autot on ankarien sanktioiden uhalla jätettävä parkkiin Lake Roadin alkupäähän, tai oikeastaan parkkipaikalle melkein kilometrin päähän siitäkin.

Lake Roadin varrelta ja loppupäästä lähtee useita muitakin vaellusreittejä eri High Peakseille. Olen taivaltanut tuon viivasuoran, loivasti nousevan ja tappavan tylsän viisikilometrisen lähteäkseni Sawteethille, Nippletopille ja Dial Mountainille, Tabletopille, Upper ja Lower Wolfjawille. Muutamille muille pienemmille vuorille, jotka eivät mahdu 46-listalle. Ja sitten raahautunut saman Lake Roadin taas toiseen suuntaan kun huiput on valloitettu. Laskujeni mukaan olen kävellyt Lake Roadia edestakaisin 70 kilometrin edestä. Voisi sanoa, että olen melkolailla kurkkuani myöten täynnä sitä.

Mutta tänään minulla oli suunnitelma. Pakkasin fillarin mukaan, ja lähdin liikkeelle varhain siinä toivossa, ettei Lake Roadin porttia vartioiva metsänvartija olisi vielä ehtinyt työvuoroon. Tai parhaassa tapauksessa ei olisi töissä ollenkaan; vaeltajien kesäsesonki ei ole ollenkaan kuumimillaan ja oli vielä arkipäiväkin. Ehkä pääsisin livahtamaan portin ohi, ja sotkisin sen piinaavan 5-kilometrisen hetkessä pyörällä?

Mutta paskat. Nähdessään minun lähestyvän pyörineni vahtikopin ovi lennähti auki alta aikayksikön, ja herra metsänvartija ilmoitti ettei päästäisi minua missään tapauksessa pyörän kanssa Lake Roadille. It's illegal, ja tuima katse.

Ensimmäisenä teki tietenkin mieli antaa tulla täyslaidallinen mielipiteitä amerikkalaisesta oikeusjärjestelmästä. Mutta minulla oli myös suunnitelma bee, ja sen turha teutarointi torpedoisi varmasti. Kohautin olkiani, käännyin ympäri ja alistunein elkein pakkasin pyörän takaisin autoon. Laitoin siinä sivussa vähän huulikiiltoa. 

Lähestyin metsänvartijaa uudemman kerran. Tukka oli (vielä) hyvin, huulet kiilsivät ja yritin keskittyneesti saada silmänurkankin vähän kiiltelemään. Käänsin rallienglantimoodin päälle, ja aloin vuodattaa surkeaa tarinaani. Sitä, kun olin kävellyt Lake Roadin jo niin kauhean monta kertaa. Ja olin täällä vain käymässä. Ja lähtisin ihan kohta takaisin Suomeen. Enkä sitten ehtisi enää kiivetä yhtään nelikutosta. Enkä ehtisi kiivetä nytkään, jos tuo tie olisi taas pakko kävellä, sillä kolme lasta odottaa minua ajoissa takaisin.

Totta joka sana, jos tarkkoja ollaan.

Ja se toimi!! Metsänvartija ei edelleenkään antanut lupaa hakea pyörää, mutta murahti jotain vieläkin tervetulleempaa. Kaipa hän voisi antaa minulle kyydin. "I guess I'm not that busy right now." 

Yhtään hänen työtaakkaansa ja hektisiä päiviään väheksymättä en voinut olla miettimättä, miten päivä vahtikopissa voisi ylipäätään muodostua kovin kiireiseksi...?

Kiittelin vuolaasti (enkä hekumassani onneksi unohtanut rallienglantia) ja hyppäsin metsänvartijan pickupiin. Viisi kilometriä hurahti oikein nopeasti. Ehdin kuitenkin panna merkille kaikenlaisia yksityiskohtia. Esimerkiksi sen, ettei metsänvartija todellakaan ollut ulkoasultaan mikään Davy Crockett. Parransänkeä pukkasi, ja univormun virkaa toimittivat rikkinäiset reisitaskuhousut ja törkyinen huppari. Se sentään oli Davyn kanssa yhteistä, että ase ukolla kulki mukana. Noin 30 sentin päässä minusta näytti olevan pistooli. Olin siis tuiki tuntemattoman, aseistetun miehen autossa keskellä erämaata, ilman puhelinverkkoa. Heh.

Pääsin kuitenkin tappeluitta pois autosta Lake Roadin päässä, ja vaellus saattoi alkaa. Se nyt oli sitä mitä soolovaellukseni yleensäkin. Taivaallista itseensä ja ympäröivään luontoon uppoutumista, parikymmentä kilometriä ihan omaan tahtiin. Huikea voittajatunne huipulla. Litroittain hikeä ja huohotusta, ja ikävä kyllä myös huolestuneisuuden tunteita. Tiedän, että Mammaa usein hirvittää yksinäiset patikkaretkeni, ja myönnän, että ihan syystäkin. En aina tiedä olenko oikealla polulla. Jos en, minulla ei välttämättä ole tarpeeksi evästä, juomaa tai vaatetta. Minulla on paha tapa pakata liian kevyesti, enkä todellakaan kanna mukanani tulentekovälineitä, taskulamppua, vedenpuhdistustabletteja, kompassia ja muuta krääsää mitä vaellusoppaat käskevät reppuun sulloa. Puhelin saa yhteyden verkkoon vain satunnaisesti ja muihin vaeltajiin törmää arkisin (eli silloin kuin minä olen tyypillisesti liikkeellä) vielä satunnaisemmin.

Läheltä piti -tilanteita sattuu aina, ja paluumatkalla yleensä vielä enemmän kun ote alkaa herpaantua väsymyksestä, mutta vauhtia tekee mieli lisätä kun on alamäkikin. Kivenmurikka pyörähtää pois jalan alta, lahje tarttuu johonkin oksaan, puu josta nappaan noustessa vetoapua onkin laho. 

Mitäs jos joskus käykin ihan tosissaan hassusti? Lässähdän turvalleni, enkä pääse enää ylös? Mitäs jos tulee karhu? Salama iskee? Tai totaalinen uupumus? Mitäs jos, eikä ketään mailla halmeilla?

Näitä skenaarioita mielessä pyöritellessä kysyn usein itseltäni, että et sitten voinut vaan mennä salille. Olisihan se nyt ollut aika paljon helpompaa ja mukavampaa ja nopeammin pois päiväjärjestyksestä.

Mitäs jos olisin vaan mennyt tänään salille?

Tuskinpa muistelisin sitä salikäyntiä enää ensi kuussa, tai vanhana mummona kiikkustuolissa. Tuskin olisin kirjoittanut siitä blogiin juttua, jossa istun pistoolimiehen autossa. Pistoolimiehen, joka "sattumalta" ajeli pickupillaan Lake Roadilla silloinkin, kun astuin esiin metsästä kävelläkseni soratien takaisin autolle. Jep, ei tarvinnut kävellä taaskaan. 

On keinoja, joilla nainen voi kiivetä urallaan. Ja sitten on keinoja, joilla voi kiivetä uusia vuoria.