Isoveli aloittaa reilun viikon kuluttua middle/high schoolissa, ja ylihuomenna maanantaina on tiedossa ns. locker day. Oppilaille jaetaan ne elokuvista tutut lokerot, joiden äärellä tuntuu olevan aina käynnissä suurta draamaa... Maanantaina oman lokeronsa saa siis käydä somistamassa ja täyttämässä koulutarvikkeilla. Epäilen, ettei Isoveljeä somistelu juuri nappaa, mutta koulutarvikkeet kävimme hommaamassa tänään Plattsburghista.

Muistelen, että vuosi sitten koin tarvikelistan mukaisten artikkelien löytämisen kaupasta ahdistavaksi. Missään pakkauksessa ei lukenut tismalleen samaa tekstiä kuin koululta saadussa listassa, ja ajatus siitä että "vähän sinnepäin" hankitut kamppeet altistaisivat kullanmuruni joko huonoille arvosanoille tai koulukiusaamiselle, ei tuntunut kivalta.

Yhtään viisaammaksi en ole koulutarvikkeiden suhteen näköjään vuodessa tullut, sillä sama ahdistus iski päälle tänään. Vaelsimme kaupasta toiseen "contemporary notebook"ien ja "reinforcing dots"ien perässä. "Fine"-kärjillä olevia Sharpie-merkkisiä tusseja kaupoista löytyi, mutta ei "Sharpie Ultra Fine" -laatuisia kuten listalla luki. Samoin oli tuuman ja kahden tuuman paksuisia, kolmen reiän mappeja, mutta ei vahingossakaan 1,5-tuuman paksuisia, joita tarvittiin melkein kaikkia aineita varten.

Lopulta, kello yhdeksän illalla, meillä oli (luultavasti) kaikki. Kiire ei kyllä olisi ollut vielä silloinkaan, Walmart on auki 24 tuntia vuorokaudessa ja tarvittaessa olisimme voineet jäädä koulutarvikeosastolle kiroilemaan vaikka koko ensi viikoksi. Ehkei se niin huono idea olisi ollutkaan? Walmartissa on paksut seinät, vähän ikkunoita ja paljon ruokaa kun Irene tulee huomenna.

Niin, se Irene.. Amerikan-elämämme ensimmäinen hurrikaani. Kun tänne muutettiin, katastrofifriikki Isoveli halusi silmät hehkuen tietää, onko täällä hurrikaaneja. Tuotimme pettymyksen kertomalla, että ei niitä koskaan tänne päin Amerikkaa osu. Mutta nyt näyttää siltä, että Isoveli pääsee sittenkin hekumoimaan hurrikaanin vaikutuspiiriin. Ison osan päivää hän on istunut naulittuna television ääressä ja raportoinut Irenen liikkeistä ja saavutuksista (ja kun samat uutiset pyörivät ruudussa 15. kerran, Isoveli käänsi hetkeksi kanavaa ja rentoutui tovin lento-onnettomuusdokumentin parissa).

Huominen näyttää, seuraammeko luonnonilmiötä kotimme asuinkerroksesta vai kellarista käsin. Kellarissa on nyt joka tapauksessa petivaatteita, oven suussa odottaa evakuontikassillinen kuivamuonaa ja lautapelejä, ja jääkaapissa on pullokaupalla juomavettä valmiina mukaan otettavaksi. Ohjeiden mukaan olen täyttänyt myös kylpyammeet vedellä, hakenut tukun käteistä (jos sähköongelmat pimittävät korttimaksulaitteet pidemmäksi aikaa) ja täyttänyt autojen tankit. Hetki sitten ystäväni laittoi viestiä, onko meillä taskulamppuja. Eipä ollut.. olin ajatellut pärjäillä kynttilöillä tai sitten vaan olla pimeässä. Meni vartti, ja pihatiellemme ilmestyi auton valot. Sieltä tuli ystäväni kuuden täyteen ladatun taskulampun kanssa. Kainalossaan hänellä oli vyyhti köyttä, jolla hän alkoi touhukkaana kiinnittää trampoliiniämme puihin. "Vähän ajattelinkin, että tätä saatetaan tarvita", hän sanoi. Sanoin, että olen kyllä äärettömän kiitollinen mutta ei hänen nyt olisi varttia vaille keskiyöllä tarvinnut toiselta puolelta kaupunkia ajaa. "Minulla olisi ollut huomenna tosi kurja olo jos sähköt menevät ja tiedän, että olet lasten kanssa pimeässä mutta en tehnyt asialle mitään", kaverini sanoi. Sanotaan, että Amerikasta saa hyvin nopeasti kymmeniä tuttuja, mutta tosi ystävien löytäminen on vaikeampaa. Meillä on tainut käydä tuuri