(Photo credit: Rich Kroes)

Tämmöinen ryhmä rämä Lake Placidista on tuonut viime päivinä oman mausteensa NYC:n värikkääseen katukuvaan. Epäilemättä hieno reissu, mutta vielä hienomman siitä mielestäni tekee se, että matkakassan Keskiveljen matikanryhmä kokosi ihan itse. Idea kevätretkestä isolle kirkolle syntyi matikantunnilla joskus kevättalvella. Matikanopen avustuksella laadittiin budjetti, ja sitten nuoret ideoivat varainkeruuohjelman jonka myös toteuttivat alusta loppuun itse. He järjestivät kaksi leivonnaismyyjäistä puutarhamyymälän parkkipaikalla (nerokas paikkavalinta multasormisesonkia ajatellen!), diskon alakoululle, autonpesupäivän ja arpajaiset. Ihan ite (no okei, vähän kuljetusapua tarvittiin vanhemmilta). Parissa kuukaudessa oli dollareita kasassa niin paljon, että koko porukalle ja parille huoltajalle saatiin edestakaiset junaliput NYCiin, hotelliyö, kahden päivän ruokailut, metroliput ja vielä pääsyliput moneen nähtävyyteen. Ei voi kuin taas hämmästellä tätä amerikkalaista reipasta yhteishenkeä ja yritteliäisyyttä, joka versoo voimakkaana jo nuoressakin sukupolvessa!

Sillä aikaa kun Keskiveli sukkuloi pilvenpiirtäjien katveessa ja kipusi Empire State Buildingiin, minä tallasin tuttuun tapaani polkuja vuorten juurella ja sain vihdosta viimein kiivettyä myös sille kaikkein suurimmalle eli Mount Marcylle, joka 5344 jalan korkeudessaan on osavaltiomme korkein kohta. Toki tsekkasin myös viereisen Skylightin (4925) kun se siinä kerran seisoi. Keli oli jälleen karmea: ilma oli alhaallakin hyisen kolea, ja vuoren päällähän sitten tietysti oli jäätä ja lunta ja järjetön tuuli. Tällä kertaa turvana oli kuitenkin kaveri, ja kiipeäminen sujuikin rattoisasti maailmaa parantaen. 

Paras turva oli kuitenkin uusi kiva leluni eli gps:llä varustettu sykemittari. En ole tähän asti paljon noista hienoista sykemittareista (kuten mistään tekniikasta yleensäkään) paljon perustanut - minua kiinnostaa lähinnä se paljonko kello on ja pysyykö syke semmoisissa rajoissa ettei noutaja tule mulle ennen kuin mun pitää noutaa lapsi koulusta :D Mutta täytyy sanoa, että etenkin tuolla pöpelikössä tämä uusi kapistukseni toi jopa suurempaa mielenrauhaa kuin vaelluskaveri (varsinkin, kun se kaveri tippui paluumatkalla kyydistäni ja raahautui maaliin vasta 1,5 tuntia myöhemmin. On siinäkin kaveri! ;))

Gps:n ansiosta olin ensinnäkin koko ajan perillä siitä, kauanko olin kulkenut ja paljonko oli vielä jäljellä. Myös eri polunristeyksien välimatkat on merkittynä vaelluskarttaani, joten gps:n ansiosta osasin alkaa ihmetellä ajoissa jos oikea risteys jäikin maastossa huomaamatta. Mukava ominaisuus on niin ikään "kompassi" eli näytöllä oleva nuoli, joka osoittaa aina sinne suuntaan mistä on liikkeelle lähtenyt (ja myös välimatkan lähtöpisteeseen linnuntietä). Ihan karmean eksyksiin ei siis voi joutua. 

Ja olihan tuon reissun speksejä aika hauskaa käydä läpi sitten kun kaikki oli jo onnellisesti ohi. Vuorikiipeilyä tuli kaiken kaikkiaan harrastettua 26,4km:n verran. Jos kaiken kiipeämisen muuttaisi pystysuoraksi seinäksi, sen korkeus olisi 1,4km. Aikaa kului 8h 5min, kaloreita 3693. Keskisyke oli 124, matalimmillaan käytiin lukemassa 68 ja korkeimmillaan 164 (varmaan siinä kohtaa, kun lipsahdin pitkospuulta vyötäröä myöten jorpakkoon ja huusin perkele?)

Tunnustan, että seuraavana aamuna kolotti vähän sieltä sun täältä. Mutta sillä se lähtee millä on tullutkin, eli eikun pyörän selkään. Työmatkan pituudeksi tuli tänään todistettua 16,2km kun koukkaa Pikkuveljen kanssa alakoulun kautta. Alamäessä vauhtia on 54km/h (hui!). Vaikka kaloreita ei hirmuisesti ehdi kuluakaan, on kuitenkin mukavaa tietää että pyörän päällä istuskellessa 40% kulutuksesta kohdistuu nimenomaan rasvaan :P

Tässähän voisi olla ainesta uudelle jymyuutiselle. Kaiken maailman aktiivisuusmittareita käyttävät innokkaimmin ne, jotka niitä vähiten tarvitsisivat. Vai mitä sisko ;)