Alunperin aloin kirjoittaa tätä postausta maanantaina. Jos koneeni olisi silloin ollut yhteistyöhaluinen, postauksesta olisi tullut hyvin erilainen kuin nyt. Se olisi ollut kiukkuinen postaus.

Maanantaina kävimme nimittäin kuudetta kertaa tänä syksynä Burlingtonissa. Se on toisessa osavaltiossa ja ajomatka sinne kestää 2,5 tuntia (sisältäen lossimatkan), mutta ei auta: Burlingtonista saa autoja, ja sellaista me kai nyt sitten tarvitaan kun se kerran kuuluu työsopimukseen. 

Ekat reissut Burlingtoniin olivat tiedustelumatkoja, emme vielä ihan tienneet mitä halusimme. Jotain riittävän suurta viidelle lätkälaukulle, mutta jotain vähemmän bensannälkäistä kuin elokuussa pois annettu monsterimaasturi Honda Pilot. Jotain, joka ehkä kannattaisi viedä aikanaan Suomeen. Suosikki löytyi melko nopeasti, ja viimeisimmille matkoille lähdimme ihan tositarkoituksella. Meidän oli tarkoitus saada noilta reissuilta mukaan auto. 

Papereistamme löytyi kuitenkin uusia vikoja kerta toisensa jälkeen (vaikka joka kerta myyjä vakuutti kaiken olevan kunnossa ja auton noudettavissa). Välillä emme ehtineet ajaa kuin puolimatkaan, kun tuli puhelu ja käsky kääntyä takaisin kotiin odottelemaan asioiden selkiintymistä. Maanantaina ehdimme ajaa perille saakka ja allekirjoitella kaksi tuntia kymmeniä autokauppaan liittyviä papereita ja soitella vakuutusyhtiöihin ja asianajajille, kunnes tiellemme ilmaantui jälleen uusi ylivoimainen este ja homma meni jälleen kerran poskelleen. Kuudennen kerran ajoimme Burlingtonista Lake Placidiin ilman uutta autoa. 

Olen tainnut joskus aiemminkin mainita, että se green card olisi tosi kiva. Ilman sitä täällä on vähän kuin koiran asemassa. Epäluotettavan koiran, jonka aikeista ei kukaan voi olla varma. Me epäluotettavat koirat kun voisimme ilmeisesti istahtaa tulenuuden auton rattiin ja ajaa sillä (Atlantin yli?) Suomeen, muuttaa henkilöllisyytemme eikä maksaa autosta koskaan dollariakaan.

Vähän siis pisti maanantaina sapettamaan. 

Mutta sitten aloin miettiä että mitä ihmettä oikein kiukuttelen? Joo joo, me ei saatu taaskaan autoa. Mutta eihän me edes tarvita sitä autoa. Meillä on autotallissa seitsemän erilaista polkupyörää ja uskollinen Subaru - siinähän on yllin kyllin kulkuneuvoa viidelle ihmiselle. Miksi minä, jonka mielestä ei ole oikeastaan mitään säälittävämpää kuin jatkaa pientä egoaan uusilla autoilla, itken ja poljen jalkaa kun en saanutkaan uutta autoa? Enkö ole ihan riittävän onnellinen, kun saan hoitaa terveyttäni pyöräilemällä mahdollisimman paljon ja sitten hädän hetkellä istuttaa ison egoni pikkuiseen, lommoiseen Subaruun? OLEN! 

Uuden auton kanssa on nyt sovittu niin, että myyjä ajaa sen pihaamme sitten kun katsoo (taas) kaiken olevan kunnossa. Minulle on yksi lysti onko se päivä huomenna vai ensi kuussa. Olen oppinut jotain: ihminen hairahtuu näköjään pelottavan helposti haluamaan kiihkeästi asioita joita ei todellakaan edes tarvitse. Täytyypä olla tästä lähtien tarkkana. Eilen hukkasin lompakkoni, ja tämä opetus kirkkaana mielessäni suhtauduin siihenkin zeniläisellä tyyneydellä. Kuoletin kortit, tilasin uudet ja hain pankista passin kanssa käteistä että saatiin ruokaa pöytään. Uudet kortit tulevat huomenna tai ensi kuussa. Kuka nyt lompakkoa tarvitsee: meillä on ruokaa, aurinko paistaa ja ruska on kauneimmillaan!