Olihan mulla Suomessakin pyörä, jolla polkaisin harva se päivä jonnekin. Mutta siellä se ei ollut mikään juttu: kaikkihan niin tekevät.
Täällä Lake Placidissakin näkyy paljon pyöriä. Yksi Iron Man -osakilpailuista käydään täällä, ja tämän triathlonklassikon 180 kilometrin pyöräilyosuutta tullaan treenaamaan autenttisiin maisemiin sankoin joukoin. Pyörät ovat ultrakevyitä, niillä voi ajaa vain asfaltilla ja hyvällä säällä, ja niiden päällä istuvat tyypit liukuvat vaivattoman näköisesti eteenpäin virtaviivaisessa asennossa päällään virtaviivaiset pyöräilyasut. He tekevät treeninsä, hyppäävät sitten autoon ja ajavat sillä puoli mailia kauppaan ostamaan proteiinipatukoita ja palautumisjuomaa.
Minulla on tukeva hybridipyörä, jossa on markkinoiden suurin pyörälaukku. Ajan sillä töihin, kauppaan, pankkiin, postiin, kuntosalille... olenpa joskus ajanut vuorenjuurellekin, käynyt huipulla ja sitten polkenut kotiin. Joka sää on pyöräilysää, ja joka asu on pyöräilyasu: hulmuavista helmoistakin saa pyöräilyyn sopivat pussihousut kun etu- ja takahelman kiinnittää jalkojen välistä toisiinsa kolikolla ja kumilenkillä. Ja kun raskaalla pyörällä puskee tuulta vasten pystyasennossa joka paikkaan niin kovaa kuin kropasta irtoaa, päivän asiointireissut käyvät tarvittaessa treenistä ja aikaa säästyy moneen muuhun. Puhumattakaan bensarahojen ja luonnon säästymisestä.
Minun mielestäni tällainen toimintatapa on niin järkevää ja kannattavaa, että ihan ihmettelen mitä ihmettelemistä siinä on. Olen kuullut paljon (ärsyttävää) päivittelyä, vielä enemmän mukavalta tuntuvaa ihailua, mutta harmikseni en ole nähnyt ketään joka tekisi perässä. Tähän saakka.
Ensinnäkin, ystäväni C on kannustuksellani opetellut ajamaan pyörällä: hankkinut siis aikuisiällä taidon, jota ei 60-70-luvun Libanonissa tytöille opetettu. Lisää kredittiä sain, kun pari iltaa sitten polkaisin kokoukseen, johon eräs toinenkin osallistuja saapui kahdella renkaalla. "Sinä inspiroit minua", nainen sanoi hymyillen kun parkkeerasimme fillareitamme. Tismalleen samat sanat olin kuullut vain pari päivää aikaisemmin toiselta tuttavaltani, joka mainosti käyneensä koko kesän töissä pyörällä.
Kokouksen jälkeen jäin rupattelemaan parin muun äidin kanssa. Olin aiemmin keväällä shokeerannut heitä kertomalla, että Suomessa lapset kulkevat melko tyypillisesti pyörillä kouluun ja kavereilleen - ihan keskenään, ilman saattajaa. Nyt he kertoivat 10-vuotiaista pojistaan, jotka olivat kesällä pyytäneet lupaa kyläillä toistensa luona fillareilla. Lastensa haaveet kuultuaan äidit kertoivat miettineensä: "Mitä tekisi suomalainen äiti?" Ja sitten päästäneet lapset maailmalle pyörien selässä.
Puolenkymmentä fillaria kotiin jätettyjen autojen tilalla on toki vain pisara meressä satojen miljoonien tiellä liikkuvien henkilöautojen joukossa. Mutta saa se silti tämän inspiraation lähteen hyvälle mielelle! En tosin tiedä miten suomalaisia tässä ollaan enää itsekään.. Keskiveli kulki Hollolassa ekaluokkalaisena yksin kouluun ihan itsestäänselvästi. Täällä safety first -aivopesu on valitettavasti tehnyt tehtävänsä, eikä poika ole uskaltautunut toistaiseksi pyöräilemään yksin koulumatkojaan. Middle schoolin myötä koulumatka kuitenkin lyheni nyt puoleen, ja pyörällä matka sujuisi jopa nopeammin kuin joka kujilla kiertelevän koulubussin kyydissä. Oli ihan pakko miettiä, mitä tekisi suomalainen äiti jotta saisi lapsen kannustettua yksin koulutielle. Ostaisi tietenkin kännykän! Amerikkalaislapsillahan ei ole puhelimia, sillä he eivät koskaan ole ilman aikuisen valvontaa. Mutta Keskiveljelläpä on nyt oma puhelin, ainoana luokallaan. Sillä voi soittaa äiskälle tai iskälle jos matkaan tulee mutkia.
Pikkuveljeä tämä amerikkalaistunut suomalaisäiti ei päästäisi vielä kuuna päivänä yksin koulumatkalle tien piennarta polkemaan, oli puhelin tai ei. Menemme siis yhdessä pyörällä, tai sitten Pikkuveli käyttää koulubussia. Koska Keskiveli on siirtynyt toiseen kouluun, uusi juttu on se, että bussiaamuina Pikkuveli joutuu odottelemaan bussia tien varressa ihan yksin. Se tapahtui ekaa kertaa tällä viikolla. Lähdin itse (polkemaan) töihin hetki Pikkuveljen lähdön jälkeen, ja pysäkin kohdalle ehtiessäni totesin Pikkuveljen jo nousseen bussin kyytiin. Hänestä oli jäljellä enää pienet kengänjäljet tien pientareella. Eteenpäin polkiessani jäin miettimään, että siinähän oli todellakin tepasteltu ja potkiskeltu hiekkaa ihan tosissaan. Ihan kuin siinä olisi taisteltu. Ihan kuin siinä olisi ollut myös autonrenkaiden jäljet. Ja isot kengän jäljet. Ja se joku iso olisi napannut vastaanpyristelevästä 7-vuotiaasta kiinni ja raahannut tämän väkisin autoon ja ajanut kauas pois ja kohta kaikissa maitopurkeissa läpi Amerikan mantereen olisi Pikkuveljen naama ja sanat "Missing child".
Pitäisikö pysähtyä ja soittaa koululle ja pyytää tarkistamaan, että Pikkuveli olisi varmasti koulubussin kyydissä?
Apua! Mitä tekisi suomalaisäiti?
Ei edes osaisi ajatella tuollaisia. Rullaisi vaan.
Kommentit