Olen tullut viime päivien aikana siihen tulokseen, että lomamme aikana tänne satoi aika hemmetin paljon lunta. Kola ja lapio ovat heiluneet lauantaista lähtien vähän joka välissä, mutta ankarista ponnisteluista huolimatta kinoksissa on vain auton mentävä aukko aivan tien vieressä, siitä polku kotiovelle (leveys kutakuinkin pyörillä kulkevan lätkäkassin verran) ja toinen polku kotiovelta saunalle ja puupinolle.

Tai siis oli.

Maasturimme on jo jonkin aikaa pitänyt epäilyttävää ääntä, ja varasin sille vihdoin huollon perjantaiksi. Ajattelin, että jos oikein ajan itseni raivon partaalle ja saan ehkä pientä jeesiä vanhemmilta pojilta, saamme illan ja huomisen aikana huhkittua raskasta nuoskalunta edes sen verran pois tieltä että autotallissa joulusta asti olleen pikkuautomme saa ajettua ulos ja otettua vara-autoksi.

Ajattelin tätä asiaa ääneen tänään iltapäivällä kun tein Pikkuveljen kanssa lähtöä jäähallille. Kurvatessamme kahta tuntia myöhemmin takaisin kotipihaan, piti silmiä hieraista kaksi kertaa. Lumi oli poissa. Kaikki. Kuin nuoltu soraa myöten pois. Teki mieli itkeä - ilosta.

Meillä asuu teini, joka itsepintaisesti täyttää tiskikonetta etuosasta käsin sillä lautasen asettaminen koneen takaosaan on liian raskasta. Joka tarvitsee huoneeseensa henkilökohtaisen pyykkikorin, sillä perheen yhteiselle korille on liian pitkä matka (15m). Joka tyypillisesti kaatuu koulupäivän jälkeen (petaamattomalle) sängylleen ja makaisi siinä iPadinsa kanssa helposti seuraavaan aamuun saakka ellei joku vaatisi muuta. Ja joka kolasi tänään äitinsä puolesta arviolta 20 kuutiota nuoskalunta. Käskemättä. Kiristämättä. Lahjomatta. Ehkä tuosta tulee kuin tuleekin vielä kunnon mies