Kiitospäivä on täällä virallinen lähtölaukaus joulusesongille, eräänlainen minijoulu (paitsi että joillekin perheille Kiitospäivä itsessään tuntuu olevan jouluakin isompi juttu). Monet pystyttävät joulukuusensa jo Kiitospäiväksi, ja jouluvalot nyt tietenkin viritellään viimeistään nyt - ellei sitä tehty jo viikkoja sitten kun Halloween-valot otettiin alas. Jotkut valothan amerikkalaisella täytyy joka tapauksessa olla ympäri vuoden.

Minäkin olen psyykannut itseäni jouluvalosouviin jo hyvän aikaa. Ajatus korkeasta paikasta eli räystään korkeudella kurottelemisesta on epähoukutteleva. Ajatus valopiuhojen kieputtamisesta räystäässä oleviin kiinnikkeisiin on epähoukutteleva, etenkin nyt kun on pakkasta eikä sitä hommaa voi oikein tehdä hanskat käsissä. Mutta kaikkein vastenmielisin on ajatus koko hommaan ryhtymisestä. Siitä, kun etsit kylmässä kellarissa laatikkoa jossa ne valot mahdollisesti olisivat. Vihdoin löydät sen, ja mieleesi palautuu se huhtikuinen päivä kun vihdoin kyllästyit katselemaan jouluvaloja, revit ne väkivalloin alas räystäältä ja sulloit äkkiä pois silmistäsi liian pieneen laatikkoon. 50 metriä valopiuhaa on siis sellaisessa sotkussa että sen selvittelemiseen menee viikko ja kaksi pulloa punaviiniä.

Ja sitten kun sotku on viimein selvitetty, työnnät valot pistokkeeseen todetaksesi että puolet niistä on pimeänä. (Viime vuonna totesin tämän vasta kun olin jo urakoinut piuhan räystääseen tunnottomin näpein. Silloin päätin, että ensi vuonna on muistettava testata valot ENNEN kuin ne ovat kiinni räystäässä. Viime vuonna kävi myös niin, että kun olin sitten hakenut uusia valoja palaneiden tilalle, ja työnsin vihdoin pistokkeen toisen kerran seinään - TSADAA - huomasin ostaneeni kylmän sinisiä valoja kun ne alkuperäiset olivat lämpimän valkoisia.. kele.)

Tänään sitten tuntui siltä että mentaaliharjoittelua oli tullut tarpeeksi, olin valmis, pystyisin siihen kyllä. Laskeuduin taistelutahtoa puhkuen kellariin, hyvin pukeutuneena, sillä arvelin etsinnästä tulevan pitkä. En kuollaksenikaan muistanut mihin ne valot oli mahdollisesti tullut laitettua, ja vaihtoehtojahan riittää sillä kellarimme on pinta-alaltaan yhtä iso kuin koko talo. Olemme myös ilmiselvästi luopuneet siitä jalosta ajatuksesta, ettemme enää koskaan ostaisi mitään sen jälkeen kun hankkiuduimme eroon kaikesta maallisesta omaisuudestamme kesällä 2010 ja olo tuntui niin kevyeltä ja vapaalta kun ei omistanut MITÄÄN.

Kummasti sitä vaan on alkanut omistaa yhtä ja toista, ihan huomaamattaan. Löysin urheilukaupallisen verran jääkiekko-, jalkapallo ja hiihtovarusteita. Löysin helvetin paljon työkaluja ja kattavan valikoiman varaosia ja nippeleitä autoihin joita meillä ei enää ole. Löysin laatikkokaupalla liian pieniä ja liian suuria lastenvaatteita odottamassa seuraavaa omistajaa. Löysin kaksi trampoliinia ja kanootin. Löysin hääbisnekseeni liittyviä tekopuita ja metreittäin valkoista satiinia. Löysin lautakasan, pingispöydän, juoksurattaat ja turvaistuimia, kaksi sohvaa ja 60-tuumaisen rikkinäisen television. Löysin jopa kolme laatikollista joulukoristeita. Tästä tavaramäärästä huolimatta kellarissamme on myös typö tyhjä tila, johon haluaisin sen kennelin. Jäin hetkeksi tuijottelemaan tuota nurkkausta, ja maalailemaan sieluni silmin ihanaa koirasviittiä. Mutta sitten heräsin, enkä vieläkään ollut löytänyt niitä saakelin valoja. 

Ärsytti ja kummastutti, mutta toisaalta: nyt voisi kai hyvällä omalla tunnolla unohtaa koko jouluvalosouvin kun ei niitä valoja kerran yksinkertaisesti enää ole?  

Ja sen siunaamalla sekunnilla näin ne. Siinähän ne killuivat. Ei mihinkään laatikkoon runnottuna, vaan siistissä rivissä kattopalkissa, valmiina testattavaksi ja räystääseen kiinnitettäväksi (nimen omaan tässä järjestyksessä).  

Tällainen järjestelmällisyys, huolellisuus ja kaukokatseisuus olisi hyvin tyypillisistä käytöstä armaalle puolisolleni. Välillä tai oikeastaan aika useinkin ärsyttää, kun se käyttää kallista aikaansa (pahimmassa tapauksessa meidän kummankin aikaa) kaiken maailman järjestelyyn ja ihme nysväykseen. Olen kyllä ajatustasolla järjestelmällinen ihminen: abstraktit asiat ja kaikki muistettava ovat hyvinkin organisoidusti hallinnassani. Mutta ulospäin se ei kyllä oikein näy. Minusta tuntuu, että saan huomattavasti enemmän aikaiseksi "rapatessa roiskuu"-tyylillä: kun laitan tavarat takaisin paikoilleen sitten joskus jos silloinkaan.

Mutta nyt muistin, että kyllä minä ihan itse ja omasta aloitteestani olen ne valot silloin joskus keväällä tuonne ripustanut. Kaukokatseisesti nysväsin ja järjestelin ne sinne ettei sitten joulun alla tarvitsisi kiristellä hampaitaan. Räystäälle kuuluvat valot vasempaan reunaan, pihapuihin kuuluvat valot oikealle. Eikä solmun solmua missään. Menihän siihen muistaakseni vähän kauemmin kuin laatikkoon survomiseen, mutta nyt säästän kokonaisen viikon (tai ainakin jokusen tunnin) kun koko 50m hässäkkää ei tarvitse selvittää sieltä laatikosta ulos. Harmi vaan, että nyt taisi mennä sivu suun hyvä tilaisuus nauttia valojenselvittelyviiniä...

Minkä taakseen jättää, sen edestään löytää. Joo joo, tiedetään, tiedetään. Yleensä löydän sekasortoa, eikä siinä mitään kun sen tietää etukäteen ja hyväksyy osana elämää. Mutta on siinä ehkä puolensakin jos jaksaa edes joskus nysvätä ja olla huolellinen. Edes kerran vuodessa :)