Downshifting on tosi trendikästä. Viime aikoina olen yrittänyt todistella itselleni kuinka mahtavaa on olla tosi trendikäs, ja vieläpä ihan yrittämättä! Trendikkyys on minussa suorastaan sisäänrakennettuna.

Luulisi myös, ettei voi olla kovin rasittavaa kuljeskella päivästä toiseen aamutakissa niin pitkään kuin haluaa, pyrähtää vähän reenailemassa kun siltä tuntuu, ja sitten taas katsella sohvannurkassa miten kello mataa päivän seuraavaan ja viimeiseen kohokohtaan, lapsen lätkäharkkoihin.

Pitkään jatkuvana tällainen möllöttäminen kuitenkin on aika rasittavaa. Ärsyttävää. Lamauttavaa. Häpeällistä. En halua enää olla näin trendikäs. Juoksumatto on liian liian hidas, haluan oravanpyörään! Etukäteen olin kuvitellut, että kotiäitinä veisin äitiyteni ihan uusiin sfääreihin. Olisin aina aurinkoinen, pitkäpinnainen, kannustava, pullantuoksuinen mamma joka päivät pitkät keskustelisi henkeviä lastensa kanssa. Meillä olisi aina silmiäsärkevän siistiä. No, 1,5 vuoden downshiftauksen jälkeenkin henkevät keskustelut esikoisen kanssa ovat harmillisen yksipuolisia ("Mitäs koulussa?" "Emmätiiä." "Mitä oli lounaana?" "Emmäenäämuista."). Meillä ei ole erityisen siistiä, koska pääasialliset sotkijat ovat lapsia enkä a) halua totuttaa heitä täysihoitoon siivouspalvelun(kaan) suhteen ja b) en halua nalkuttaa jälkien korjaamisesta aamusta iltaan koska sitten en vaikuttaisi kovin aurinkoiselta. Pullaakaan en suostu leipomaan kuin lauantaisin, ruoka on täällä muutenkin tarpeeksi epäterveellistä ja lihottavaa. Joten olisin tosi valmis palaamaan työelämään, tämä on nähty.

Olen kuitenkin luvallisesti työtön, työluvaton. Ja toisin kuin etevä mieheni, en ole tähän päivään mennessä keksinyt itsestäni sellaista työlupaan oikeuttavaa "extraordinary ability"ä, jolla voisin todistaa olevani johonkin tiettyyn työhön parempi kuin yksikään 300 miljoonasta amerikkalaisesta. Niinpä viisumissani lukee, että olen vain täällä hengaileva perheenjäsen, työtön downshiftaaja lain määräyksestä. 

Opiskeluun tällainen hengailijaviisumi sen sijaan oikeuttaa. Mikään ei kuitenkaan amerikassa tunnu olevan helpompaa kuin joutua ylimääräisiin hankaluuksiin siksi, että on ulkomaalainen (esim. kuukauden takainen sakkohässäkkä). Minä esimerkiksi luulin naivisti, että nyt jos koskaan olisi mahdollisuus täydelliseen uranvaihtoon. Minusta tulisi sisar hento valkoinen, opiskelisin sairaanhoitajaksi kun sellainen opintolinja kerran on näppärästi tarjolla paikallisessa collegessa. Veri ei hirvitä (kunhan se ei ole lasteni verta), ja kaiken maailman eritteitä käyn siivoilemassa vapaaehtoispohjalta nytkin (kodittomien kissojen ja koirien eritteet ei paljon ihmiseritteistä poikkea). Sairaanhoitajia tarvitaan aina ja joka paikassa, varmasti sielläkin mihin täältä seuraavaksi suuntaamme (eli vain Herra tietää missä).

Käynti collegen hakuneuvonnassa murskasi kuitenkin unelmat ensi minuutilla. Paikallisella collegella ei ole valtuuksia kouluttaa sairaanhoitajaksi muita kuin tähtilipun alla syntyneitä, eli se siitä. Vaihtoehtoja oli kuitenkin tarjolla, jopa ihan mielenkiintoisia kuten vaikka Sports & Events Management. Sain mukaani nivaskan hakemiseen liittyviä papereita. Yksi niistä oli sellainen jonka täyttävät kaikki hakijat, kymmenen muuta koskee vain kansainvälisiä hakijoita. Tässä muutama esimerkki lomakkeiden ja ohjeiden sisällöstä:

- Kolmesivuinen omaelämäkerta englanninkielen taidon todistamiseksi. Tämä on pala kakkua: tykkään avautua kirjallisesti, varsinkin omista tekemisistäni (kuten tämän postauksen mittavuus osoittaakin).

- Edelleenkin englanninkielen taidon todistamiseksi lukion tai (yli)opiston englanninopettajan antama lausunto siitä, mikä on kielitaitoni a) puhuessani b) ymmärtäessäni puhetta b) lukiessani ja c) kirjoittaessani. Heh.. en enää muista yhdenkään englanninopettajani nimeä. Kuinka suuri todennäköisyys on, että jos ikinä ketään heistä saan käsiini, he muistavat minut ja englannintaitoni noin 15-20 vuoden takaa...?

- Oikeaksi todistetut kopiot koulutodistuksistani, sekä virallisen kääntäjät tekemät käännökset niistä. Kilpailutettuani käännöstoimistoja edullisin saamani tarjous oli satasia  Eikä kopioiden ja käännösten postittaminen kirjattuina kirjeinä valtameren yli ole edullista sekään.

- Pankin edustajan antama todistus siitä, että minulla on pääsy 23 500 taalan talletuksiin opiskeluun liittyvien kustannusten peittämiseksi. Jos rahat eivät ole omiani, tarvitaan sekä "sponsorin" (varakas sukulainen tai ystävä) että sponsorin pankin lausunnot, englanniksi tietenkin.

Lukukausimaksut ja kirjat eivät maksa lähellekään näin paljoa, ja siksi ihmettelin koululla vaadittavan summan suuruutta. Virkailijan vastaus oli, että kyseisen summan on laskettu menevän matkoihin opiskelijan kotimaasta tänne sekä asumiseen ja elämiseen täällä. Huomautin ystävällisesti, että minähän olen jo täällä, emmekä toisekseen maksa asumisesta mitään. Mutta sillä ei kuulemma ole merkitystä, säännöt on sääntöjä ja ne on kaikille (ulkomaaneläville ) samat. 

Kaiken kukkuraksi virkailija takertui viisumistatukseeni. Joo joo, se oikeuttaa kyllä minut opiskelemaan, mutta onko juuri tällä koululla valtuus myöntää tutkintoja kyseisellä viisumistatuksella (joka ei siis ole varsinainen opiskelijaviisumi) varustetuille opiskelijoille? Yksittäisiä kursseja voin ilman muuta ottaa, mutta että ihan tutkinto? Sitä pitää kuulemma selvitellä ylemmiltä tahoilta.

Motivaatio opiskelemaan hakemiseksi on sen verran korkea, ettei mikään yllämainituista kapuloista rattaissa sinällään pysäytä. Eihän minulla ole kuin aikaa niiden kanssa taisteluun. Mutta toisaalta, jos ilmenee että kaiken vaivan ja rahanmenon jälkeen ainoa mitä tuolta saan on yksittäiset kurssisuoritukset, en taida sittenkään olla valmis taisteluun. Varsinkin, kun henkilökunta vaikuttaa niin nihkeältä: puhelu- saati sähköpostitiedusteluihini ei ole vastattu kertaakaan, ainoat kontaktit olen saanut kun olen henkilökohtaisesti marssinut toimistoon tivaamaan tietoa.

Eilen ryhdyinkin sitten turhautuneena selvittelemään muita vaihtoehtoja. Onhan niitä muitakin kouluja, tosin ei sadan kilometrin säteellä.. Mutta onneksi on internet! Valoisa tulevaisuus vale-eläinlääkärinä postimyyntitutkinnon turvin! Ei sentään.. mutta melkein. Minusta voisi hyvinkin tulla klinikkaeläinhoitaja. Melkein sairaanhoitaja, mutta jotain paljon parempaa, sillä potilaana olisi eläimiä! Veterinary Techinician -tutkinto olisi mahdollista suorittaa kahdessa vuodessa pennsylvanialaisessa yliopistossa on-line-opiskellen. Vaikuttaa myös siltä, että toisin kuin paikallinen oppilaitos, he saattavat jopa haluta sinne uusia opiskelijoita näiden taustasta riippumatta. Lähetin nimittäin eilen Pennsylvaniaan sähköpostitse esitepyynnön, ja siitä kolmen minuutin minulle soitettiin tarjoten hanakasti lisätietoja. Viisumi ei kuulemma ole ongelma, paperisota sisältää vain yksinkertaisen hakulomakkeen täytön ja todistuskäännösten toimittamisen. Rahaa ei kysellä lukukausimaksuja enempää, ja nekin ovat pienemmät kuin täällä.

Miinuspuolena on kyllä sitten se, että jos opiskelen tästä kotisohvalta käsin, jään edelleenkin vaille sosiaalisia kontakteja. Päiviä, jolloin en sano engalanniksi muuta kuin "howareyou", "finethanksandyou" "haveagreatday" tai "thanksyoutoo" tulisi edelleenkin olemaan ihan liian usein. Enkä tiedä, miten tuollaiseen on-linetutkintoon suhtaudutaan työmarkkinoilla (vaikkakaan papereita ei saa ulos ennen 200 tunnin käytännön harjoittelua jollakin eläinklinikalla). Mutta ehkä kaikkea ei vaan voi saada. Toivoisin vaan, että suunnitelmani selkeytyvät lähiaikoina. Ja sen sijaan, että haikein mielin kuuntelisin Pikkuveljen laskeskeluja öistä joita on jäljellä koulun alkuun (162), voisin yhtyä laskemiseen intoa täynnä!