Suomessa on maailman paras koulujärjestelmä. Siksipä sen käyttämättä jättäminen tarkoittaa yleensä sitä, että oppilaalla on joku vakava ongelma. 

Täällä kotikoulun käyminen on huomattavasti yleisempää. Eikä se johdu oppilaiden ongelmista, vaan koulujen ongelmista. Olen tajunnut kotikoulutuksen yleisyyden vasta ihan viime aikoina, kun olen purkanut turhautumistani alakoulun systeemeihin tutuille ja tuntemattomille. "Mikset ota poikaa kotikouluun?" on ollut aika yleinen vastaus.

Niin, miksipäs en? Kun olen kaivanut lisää tietoa tästä vaihtoehdosta, se ei yhtäkkiä tunnukaan yhtään hullummalta ajatukselta. Olen varma, että saisin opetettua 4-5 tunnissa vähintäänkin samat asiat kuin koululuokassa 7 tunnin aikana. Siitä huolimatta (tai oikeastaan juuri siitä syystä), että me pitäisimme ainakin kolme välituntia siinä ajassa aivojen virkistykseksi. Ja silloin menisimme satavarmasti ulos. Vaikka sataisi, tuulisi tai myrskyäisi. Saattaisimme pakata kirjat reppuun ja jopa lähteä opiskelemaan ulos. Vuoren päälle tietenkin. Saattaisimme saada sinne jopa seuraa, sillä kotikoululaisten ja -opettajien on kuuluttava johonkin kotikouluverkostoon. Tälläkin seudulla toimii esim. North Country Homeschooling -yhteisö, jonka jäsenet ovat verkostoituneet pitämään yhteistunteja ja luokkaretkiä. Yhteisön kautta saa myös alennuksella haluamansa kotikoulupaketin, joita niitäkin on myynnissä vaikka minkälaisia. 

Olen varma, että kotikouluttamalla aikaa ja tarmoa jäisi ihan toisella tavalla myös suomenkielen ylläpitämiseen. Se on Pikkuveljellä vähän hakusessa. Suomen lukeminen on tuskallisen hidasta, ja puheesta kuultaa läpi engannin sanajärjestys ja suorat käännökset - tai yleensä ei edes niitä, vaan sekaan suomen sekaan solahtavat tyystin englanninkieliset sanat . Olisipa mukavaa, jos olisi aikaa laittaa Pikkuvelikin Kulkuri-kouluun jota Isoveli ja Keskivelikin aikanaan kävivät. Hän voisi suorittaa koko 4-luokan äidinkielen oppimäärän verkossa!

Joissakin koulupiireissä kotikoulu ja julkinen koulu on myös mahdollista yhdistää. Vanhemmat opettavat kotona joitakin aineita, ja lapsi voi käydä tietyillä tunneilla koulussa. Itse haluaisin ehdottomasti lähettää Pikkuveljen espanjan ja ranskan tunneille nykyiseen kouluunsa, samoin kuin orkesteriin. Se alkaisi juuri neljännellä luokalla, ja Pikkuveli on jo ilmoittanut haluavansa soittaa käyrätorvea. (Apina, sanoo joku.)

Veikkaan kuitenkin, että meidän koulupiirin kanssa ei voisi sopia mistään yhdistelemisistä. Luulen, että alakoulun rehtori näkisi minut mielellään pysymässä kokonaan kotona sen sijaan että laukkaan hänen toimistossaan: milloin asiallisesti latomassa pöytään faktoja ja tutkimustuloksia välituntien tarpeellisuudesta ja istumisen haitallisuudesta, milloin täydellisenä nutcasena huutaen suu vaahdossa että miksi nämä lapset taas istuvat sisällä vaikka ulkona paistaa aurinko. Kumpikaan lähestymistapa ei ole ollut toista tehokkaampi. Meidän näkemyksemme asioiden tärkeysjärjestyksestä ovat ja tulevat varmaan aina olemaan valovuoden päässä toisistaan, ei siinä enää perustelut auta.

Niin, rehtorista siis pääsisin eroon kotikoulussa. Ja saisin niitä välitunteja Pikkuveljelle, sateella ja paisteella. Mutta kun siellä koulussa on kuitenkin niin paljon hyvääkin. Olen oikein tyytyväinen näihin paikallisiin opettajiin, eikä opetuksen sisällössäkään ole mielestäni mitään pahasti vialla. Olen oppinut paljonkin uutta poikien amerikkalaista koulunkäyntiä vierestä seuraamalla.

Kaikista eniten ihailen kuitenkin koko koulupiirin valtavaa yhteisöllisyyttä, upeaa me-henkeä. "Vitsit kun koulu alkaa huomenna. Ihan tyhmää kun pitää taas koko ajan istua. Mutta se on kivaa kun kaikki muutkin on siellä ja sitten me tehdään juttuja yhdessä." Näin Pikkuveli asian kiteytti eilen, spring breakin päätteeksi. Vaakakuppi on siis toistaiseksi tasan - katsellaan mihin se tässä kevään kuluessa keinahtaa.