Jos tämä kone nyt tippuu, ainakin kuolen onnellisena. 

Näin synkkä ajatus pälkähti päähäni toissapäivänä, kun matkasimme ilmakuoppaista tietä Suomen-lomalta takaisin Amerikkaan. Kyllä vain, minä joka lennän toistakymmentä lentoa vuodessa, en vieläkään ihan täysin usko, että koneet todellakin ja jopa hyvin tyypillisesti pysyvät ilmassa. Niinpä lennot kuluvat rattoisasti mahdollisia epänormaaleja ääniä kuunnellen, lentoemojen ilmeitä tarkkaillen ja hikoilevia kämmeniä reisiin pyyhkien. 

Mutta niin taas pysyivät kaikki kolme meitä kyydinnyttä konetta ilmassa, ja kiitoratojen pituus riitti jälleen niin hyvin jarrutuksiin, ettei tarvinnut syöksyä metsiin tai moottoriteille. Pääsin kotiin toteamaan, että olin vieläkin onnekkaampi kuin luulin. Hinta, jonka ah niin helteisestä Suomen-kesästä joutui maksamaan, oli tyhjyyttään ammottavat vatukot mökkitien varrella. Se olikin oikeastaan ainoa asia, jota jäin kesältä kaipaamaan. Mutta perskutarallaa, ne vatut kasvavatkin täällä! Meidän pihalla. Ja ihanat kesäkelitkin taisin tuoda mukanani Suomesta (sorry te jotka jäitte kaipaamaan). Ei minulta mitään puutu.