Viikonloppu meni touhukkaasti mm. autokoulun merkeissä. Todellakin: 16 tai edes 20 vuoden ajokokemus ilman pahoja törttöilyjä ei riitä New Yorkin osavaltion ajokortin saamiseen, vaan vietimme lauantaina puolisoni kanssa kahdenkeskistä laatuaikaa muiden teinien keskellä 5,5 tunnin mittaisella teorialuennolla aiheena turvallinen ajaminen. Selvisimme täysipäisinä, ja koska kirjalliset menivät heittämällä läpi jo viime keväänä, nyt puuttuu enää inssiajo. Siitä pääsee kuulemma ekalla kerralla läpi 46 % yrittäjistä. Pitäisiköhän näyttää mistä tommimäkiset tulevat ja lähteä koitokseen meidän manuaalivaihteisella Subarulla? Jos siitä saisi jotain lisäpojoja että hallitsee mäkilähdön ihan oikeasti?

Autokoulun lisäksi viikonloppuun mahtui paljon jääkiekkoa. Meillä vanhemmilla oli treenit, ja sekä Isoveljellä että Keskiveljellä sarjapelit. Keskiveljen joukkue pesi vastustajan 11-1, Isoveljen tiimi taas 3-2. Mallikkaita suorituksia, etenkin kun ottaa huomioon että Isoveljen pelissä vastustajajoukkue oli koottu alueen parhaista junioreista ja se oli ollut kauden aiemmissa peleissä voittamaton. Go, Blue Bombers!

Kiirettä siis piti, ja luulin jo selvinneeni Little Miss Sunshinen maastapoistumisesta kutakuinkin ehjänä.

Vaan vielä mitä. Tänään alkoi arki, hyvin samanlaisena kuin se on ollut pari viimeistä viikkoakin. Pojat kouluun ja sieltä pois, ruokaa jääkaappiin, treeniä ja kotitöitä.. Mutta jotain pientä, vaan kuitenkin hyvin suurta puuttui. Enpä olisi ikinä voinut kuvitella, että näin voi oikeasti tuntea jonkun toisen lasta kohtaan! Liekö syynä se, että olemme tuon pienen neidin kanssa samaa lihaa ja verta, vai muuten vaan jotenkin sielunsisaria? Eikä kyse ole mistään vauvakuumeesta: en minä edelleenkään halua tänne jotain tyttövauvaa enkä poikavauvaakaan. Minä haluan Pumpkinin! Ja väitän, että tuntisin takuulla samoin vaikka hän olisi 5-vuotias tai vaikka teini-iässä. Hitto kun on ikävä

Mutta onneksi pientä lohtua tuo elämään se, että (mulla on kohta synttärit ja että) meillä on nyt SAUNA. Projekti Peräkärry on siis tullut loppusuoralle: se on täysin käyttökelpoinen ja enää viimeistä, kosmeettista silausta vailla. Enempää en tässä vaiheessa viitsi paljastaa, sillä itse rakennusmestari on vähän lupaillut tehdä kirjoittajavierailun tähän blogiin - kunhan saa laitettua ne kuuluisat viimeiset listat. Kukkilan Kartanoon niitä saatiin odotella hamaan loppuun saakka, toivottavasti tämän taidonnäytteen kanssa puhti ei lopu ennen aikojaan.