Keskiveljellä on Kiitospäivään liittyvä, koko perheen yhteinen kouluprojekti "My Ancestor". Siinä on tarkoitus esitellä joku todellinen (tai sellaisen puuttuessa kuvitteellinen) sukulainen, joka on jossakin vaiheessa saapunut siirtolaisena Amerikan Yhdysvaltoihin.

Meidän sukutauluistamme löytyy kyllä jos jonkinlaista sankaria ja maailmanmatkaajaa, mutta yhtään amerikansuomalaista elämäntarinaa ei tiedossa ole. Projektin deadline on perjantaina, ja useana päivänä olemme jo Keskiveljen kanssa kehitelleet sopivaa tarinaa. Kaikki viritelmät ovat kuitenkin ikään kuin kuivuneet kokoon, etenkin kun projektiin liittyy veikeä askartelutehtävä.. Esivanhemmasta on paitsi suollettava arkin verran tekstiä, myös tehtävä mahdollisimman autenttinen nukke, joka kuvastaa paitsi aikakautta, myös lähtömaata ja ammattia. Auts... historian elävöittäminen on epäilemättä hieno ja kannatettava asia, mutta onko pakko jos ei haluu?

Tänään luin varmaan kymmenettä kertaa läpi projektin toteutusohjeet, ja koin ahaa-elämyksen. Missään kohtaa ohjeita ei määritellä, kuinka kauan sitten eläneestä henkilöstä on oltava kysymys. Eikä edes oleteta, etteikö henkilö eläisi edelleen; itse asiassa osa henkilöä koskevista kysymyksistä on sekä imperfektissä että preesensissä! Sain suorastaan inspiraation, ja Keskiveljen vielä ollessa koulussa näpersin, teippasin, leikkasin, liimasin ja raapustin tekstiä hullun kiilto silmissä. Maltoin juuri ja juuri lopettaa sille rajalle, että projektin voi vielä sanoa olevan Keskiveljen ja minun yhteinen eikä ihan ikiomani.

Eikös joku sellainen sanonta ole, että kauempaa näkee lähemmäs? Iskä lähti eilen Ruotsiin, ja kappas: heti tajusin, ettei Keskiveljen tarvitse mennä kovinkaan kauas sukupuussaan löytääkseen yhden siirtolaisen