Perheen saapuessa Yhdysvaltoihin  passeihin lyötiin 90 päivän vierailijaviisumi. Pidempään oleskeluun oikeuttava työviisumi laitettiin hakuseen saman tien, sillä tiedossa oli, että sen saaminen ottaisi vähän aikaa moninaisine paperitöineen.

Viisumiasiaamme oli hoitamassa parikin henkilöä. Säännöllisesti heiltä kysyttiin, miten asia etenee ja oliko jotain mitä itse maahanmuuttajien pitäisi vielä tehdä. Joskus jotain uutta askaretta ilmaantui, kuten suositusten  tai erilaisten todistusten hankkimista. Useimmiten yhteyshenkilöiden vastaus kuitenkin oli, että ”kaikki ok, vaan pari pikku juttua pitää tehdä täällä päässä”. Mutta onhan tässä aikaa.

Passeihin leimattu vierailun päättymisaika oli täsmälleen 8. marraskuuta. Iskällä oli ohjelmassa harjoitusleiri Kanadassa 7. marraskuuta alkaen. Kun viisumeista ei edelleenkään ollut kuulunut mitään uutta muutamaa päivää ennen leirin alkua, kysyimme olisiko koko perheen syytä lähteä mukaan leirille viisumia odottelemaan kun kerran oikeus maassaoloon oli päättymässä. Yhteyshenkilöiden vastaus oli, ettei hätiä mitiä, pysykää siellä vaan. Uskoimme mitä meille sanottiin ajatellen, että loppusuoralla oleva viisumihakemus ehkä sitten antaa meille jonkinlaisen erikoisoikeuden hengailla USAn kamaralla.

Iskä lähti leirilleen muun perheen jäädessä Lake Placidiin jatkamaan normaalia arkea. Pommi kuitenkin tipahti pahaa-aavistamattomien lainrikkojien niskaan marraskuun puolivälissä : yhteyshenkilömme oli antanut väärää tietoa ja maasta olisi paras poistua välittömästi viisumia odottelemaan. Puolessa vuorokaudessa Äiti teki nopeat matkavalmistelut, nukkui yhden yön nähden painajaisia rajalla odottavista aseistetuista rajavartijoista, ja hyppäsi sitten pöllämystyneet kakarat kyydissä rattiin. Onneksi Kanadan rajalle oli vain 1,5 tunnin matka.

Rajan ylitys sujui onneksi ilman tulitaistelua. Suurempi taistelu oli löytää hotelli, jonka sössimisestään pahoillaan oleva viisumiyhteyshenkilö Max oli auliisti varannut omaan laskuunsa hienosta hotellista aivan ydinkeskustasta. Voi, miten mieluusti kahdeksankaistaista moottoritietä posottava Äiti olisikaan parkkeerannut maastolaivansa johonkin esikaupungin pikkumotelleista nähdessään horisontissa välkehtivän metropolin. Helsinki oli osoitautunut painajaiseksi riittävän monta kertaa, ja Äiti oli jo aikaa sitten tehnyt periaatepäätöksen käyttää Lahtea suuremmissa kaupungeissa joko jalkoja, kuskia tai julkisia. Mutta nyt ei auttanut itku markkinoilla, sinne oli puskettava vääränväristen liikennemerkkien, ranskankielisten kylttien ja kärsimättömien kaupunkikuskien keskelle. Kun sama kortteli oli kierretty neljään kertaan, ajettu muutamia kertoja päin punaisia ja kerran yksisuuntaista vastakarvaan, pojat pistivät kädet silmille ja pyysivät kertomaan sitten kun ollaan perillä. Jossain vaiheessa Äiti onnistui kuin onnistuikin tuikkaamaan keulan oikeasta porttikongista sisään ja ajoi suoraan pääoven eteen. Portieeri sai kouraansa Hondan avaimet sekä pyynnön parkkerata auto aivansamaminne. Viis siitä, että hotellin aulassa oleva kyltti kertoi moisen palvelun maksavan pienen omaisuuden. Sillä hetkellä syntyi seikkailun yhdeksi pääteemaksi kohoava lause: ”Max maksaa”.

Pari ensimmäistä päivää kului lähinnä hotellissa shokista (ja sen aiheuttamasta kuumeesta?) toipuen. Montrealin planetaario parin korttelin päässä taisi olla kauimmainen paikka jonne Äiti jaksoi pesueensa raahata. Onneksi hotellissakin oli tekemistä, mm. katolla sijaitseva suuri lämmitetty uima-allas, jossa kellumalla saattoi tuijotella täysikuuta ja ihmetellä, miten tähän oli oikein päädytty.

Iskä liittyi joukkoon neljäntenä evakkopäivänä. Samaan aikaan saatiin hieman osviittaa siitä, kauanko pakomatka suunnilleen saattaisi kestää: ensimmäinen vapaa viisumihaastatteluaika Montrealin USAn konsulaatissa olisi 14. joulukuuta. Ja sekin oli vain perheen päälle, lopulle perheestä ei oltu onnistuttu vielä hankkimaan mitään aikaa. Mieli maassa laskettiin, monetko lätkäharkat ja -pelit jäisivät sillä aikaa väliin Lake Placidissa. Toisaalta, väliin jäisi myös aika monta puuduttavaa koulupäivää... Ja ainahan saattoi virkistää mieltä tilaamalla hotellihuoneeseen jonkun kivan ensi-iltaleffan tai käymällä jossain poskettoman kalliissa ravintolassa. Ihan vaan siksi, kun Max maksaa.

Päivät matelivat eteenpäin suunnilleen samanlaisina. Maleksimista ja shoppailua kaupungilla, altaalla lillumista, Wiin pelaamista, Mäkkärisalaatteja lounaaksi ja viiden tähden sisäfilepihvejä päivälliseksi vuosikertaviineillä huuhdottuna. Ekskursio  kolikkopesulaan. Ei sillä, etteikö hotelli Hilton olisi voinut pestä viiden hengen pyykkejä: 6,50 $ per sukkapari, 14,00$ per t-paita.. olisihan Max maksanut. Mutta kolikkopesula oli mielenkiintoinen kokemus ja ajanviete, eikä vähiten siksi että kuivausrumpu toimi kaasulla ja luukun läpi saattoi nähdä liekkien nuolevan vaatteita.. Sitä katsellessa oli jännittävää miettiä, sulaisivatko vaatteissa olevat painatukset ihan uudenlaisiksi kuvioiksi tai tulisiko kankaisiin uniikkeja, mustareunaisia reikiä tai eksoottista kaasuntuoksua.

Eräänä päivänä tuli tieto, että eräs viisumiyhteyshenkilöistä oli onnistunut aikaistamaan ensimmäistä haastattelua ensimmäiselle päivälle joulukuuta ja että muunkin perheen viisumiasiat saataisiin eteenpäin samassa yhteydessä, jos vaan täytettäisiin vielä muutama lomake internetissä. Loistavaa. Sitä ennen piti kuitenkin vaihtaa hotellia, sillä amerikkalaisten Kiitospäivä oli täyttämässä Hiltonin eikä meille ollut enää sijaa majatalossa. Päätimme siirtyä kokonaan pois keskustan sykkeestä, rauhallisemmalle esikaupunkialueelle. Siellä raikkaaseen vuoristoilmaan tottuneet keuhkomme saisivat ehkä kaipaamaansa  täytettä, ja kävelymatkan päässä hotellista saattaisi ehkä löytää alueita, jossa ei tarvitsisi alati pelätä Pikkuveljen jäävän jonkun kaaharin alle tai katoavan ihmisvilinään. Osoitteeksi tuli BestWestern Brossard. Tähtiä nimen perässä puolet vähemmän kuin kaupunkilaisserkullaan, mutta luksus oli jo nähty ja sai tältä erää riittää.

Matkalla Brossardiin tuli yllättäen hälytys viisumiosastolta. Koko perheen oli mahdollista päästä viisumihaastatteluun kahden päivän kuluttua, mutta vain jos puuttuvat nettilomakkeet täytettäisiin klo 15 mennessä. Kello oli 12.45. Talla pohjaan ja äkkiä Brossardiin nettiyhteyden pariin, nyt ei ollut varaa hukata sekuntiakaan!  

Iskä oli nimittäin täyttänyt samaiset lomakkeet omalta osaltaan jo aiemmin. Maahanmuuttoviranomaisten nettisivut mainitsivat kyseisten lomakkeiden täytön vievän keskimäärin 75 minuuttia – suhteellisen hyvällä tietotekniikkaosaamisella varustetulla Iskällä siihen oli mennyt todellisuudessa reilu kaksi tuntia. Naureskelivatkohan viranomaiset partaansa, kun antoivat neljän lomakkeen täyttöön aikaa kaksi tuntia? Oliko heillä aikomustakaan antaa meille viisumeita kun aikarajoissa oli käytännössä mahdotonta pysyä?

Neljä kertaa 75 minuuttia oli kuitenkin vielä kauempana totuudesta kuin olimme osanneet edes arvata. Kello tuli kolme ja meni monta tuntia sen yli. Konsulaatista tuli viesti, että ei sillä aikarajalla nyt niin väliä ollutkaan kunhan homma saadaan pois päiväjärjestyksestä saman vuorokauden aikana. Mutta kun nettilomakkeet kerta kaikkiaan kieltäytyivät yhteistyöstä. Lomake käsitti vähän toistakymmentä sivua jolla kullakin oli lukemattomia kysymyksiä hakijan elämästä syntymästä nykyhetkeen saakka. Ei mitään vaikeaa, mutta erittäin puuduttavaa. Varsinkin, kun joka ikinen täyttöyritys päättyi siihen, että ruudulle paukahti  ”time out!” viimeistään viimeisellä sivulla. Kaikki jo täytetyt sivut katosivat kuin tuhka tuuleen.  Jos silloin tällöin onnistuttiinkin täyttämään lomake loppuun saakka, viimeistään valokuvan liittäminen muodostui ylitsepääsemättömäksi esteeksi. Milloin ohjelma herjasi kuvassa olevan pään olevan väärässä asennossa, väärässä suhteessa kuvan kokoon, väärällä taustalla tai muuten vain ruma. Lukemattomia kertoja päivän aikan Pikkuveli, Keskiveli ja Isoveli komennettiin milloin valkoisen suihkuverhon eteen, milloin harmaan betoniseinän eteen aina vain uutta ja uutta pärstäkuvaa varten. Eikä se koskaan kelvannut SYSTEEMILLE. Pikkuveli osoitti kuitenkin omaaavansa selkeitä valokuvamallin lahjoja, sillä aikuisten yhä kärsimättömämmät ja epätoivoiset käskyt asettua milloin minkäkin kuvaustaustan eteen saivat aina yhtä iloisen vastauksen: ”Okei! Mä tuun, näytä sit millainen tuli!” Myös Keskiveli ja Isoveli käyttäytyivät hämmästyttävän esimerkillisesti koko päivän. Ei normaalia kinastelun häivääkään, vain hiljaista keskittymistä kirjoihin,  videopeleihin ja piirtelyyn ja kuiskauksina käytävää keskustelua. Eivät kai reppanat uskaltaneet muuta, kun aistivat aikuisten adrenaliinin ja verenpainelukemat ihollaan asti.

Väsymättömän lomaketaistelun katkaisi vain nopea piipahdus jälleen yhdellä mäkkäriaterialla, samalla tehtiin ehkä universumin nopein (3 minuuttia) kameraostos (Max maksaa) siinä toivossa, että oikealla kameralla saisi SYSTEEMILLE kelpaavia kuvia helpommin kuin iPodilla. Sitten palattiin taas hotellihuoneeseen. Uudella kameralla otettiin VIELÄ YHDET kuvat, ja pikku hiljaa.. tunti tunnilta.. huokaus huokaukselta ja kirosana kirosanalta.. lomake toisensa jälkeen saatiin valmiiksi, kuva liitetyksi ja vielä maksukin nettipankissa suoritetuksi. Noh, maksuakin tosin piti yrittää keskimäärin viisi kertaa per lomake, tuntui kun maksuohjelma olisi täysin sattumanvaraisesti päättänyt mikä yritys johtaa tulokseen ja mikä ei. Mutta klo 23.56 kaikki oli tehty. Neljä minuuttia ennen kuin nettipankkimme maksuliikenne olisi lakannut Kiitospäivän ajaksi. Lähes 11 tuntia siitä, kun lomakkeiden täyttäminen oli aloitettu. Äiti päätti, ettei tällä reissulla enää erehdy kaipaamaan tekemistä – pelkkä hengailu oli ehkä kuitenkin aavistuksen kivempaa kuin epätoivoinen yrittäminen saada perhe takaisin kotiin, ihan tavalliseen harmaaseen arkeen.