Pikkuveli ei enää pelaa lätkää, mutta kestin tämän kauhean faktan aiheuttamia aukkoja kalenterissamme tasan yhden päivän. Ilmoitin Pikkuveljen karateen kolmesti viikossa.

Emmekä kadu. Pikkuveljen itsensä mielestä karate on "ihan hirveen kivaa". Itse asiassa varsinaisia karateoppeja tarjoillaan 45 minuutin mittaisesta sessiosta ehkä vain viisi minuuttia. Puoli tuntia pelataan ketteryyttä, silmän ja käden koordinaatiota sekä huomiokykyä kehittäviä pelejä ja leikkejä. Loput tunnista sensei käyttää elämänviisauksiin. Nassikat istuvat risti-istunnassa puolikaaressa sensein ympärillä, kun tämä kertoo mukaansatempaavan, kutkuttavan jännittävän, kuolettavan hauskan, kaiken kaikkiaan huikean tarinan, jossa pääosaa näyttelee jokin opetus tai neuvo. Tarinan päätteeksi jutellaan yhdessä. Miksi kannattaa puhua totta? Mitä tarkoittaa odottamaton ystävällisyys (öh... kuulostaapas erikoiselta suomeksi. siis "unexpected kindness")? Miksi on tärkeää valita kaverinsa viisaasti?

Itse kuuntelen tätä tunnin viimeistä osuutta aina aivan hurmiossa; saan ahaa-elämyksiä joka maanantai, keskiviikko ja torstai klo 5:15pm. Otetaan nyt vaikka se seuransa valitsemisen tärkeys. Seuransa valitseminen on erittäin tärkeää, sillä japanilaisen opin mukaan ihminen toimii kuten viisi eniten hänen seurassaan olevaa henkilöä saavat hänet toimimaan. Toki nämä ihmiset vaihtelevat läpi elämän. Niin totta!!! Vaikka sensein viisaudet ovat mainioita, antoisaa on myös kuunnella sitä hetkeä kun lapset osallistetaan keskusteluun. Erään pojan näkemys korkeimman tason odottamattomasta ystävällisyydestä on esimerkiksi se, kun äiti tuokin ruokaostoksilta leivän sijaan tosipaljon legoja. Kerrassaan odottamatonta ja oikein ystävällistä, totta tosiaan!

Koko ajan minusta tuntuu enemmän siltä, että isommatkin pojat (ja oikeastaan ihan kaikki muutkin maailman lapset ja aikuiset) pitäisi tuoda tämän sensein oppiin. Arvatkaa esimerkiksi, kenen olisin halunnut olevan kuuntelemassa kun sensei alusti keskustelua siitä, miksi jatkuva nariseminen on ihan tyhmää? Paitsi kuopukselle, myös vanhemmille veljeksille tekisi niin ikään erittäin hyvää japanilaiset opit voittamisesta ja häviämisestä. Karatesalissa kumpaankin niistä on lupa reagoida vain yhdellä tavalla: hymyilemällä, kiittämällä ja kättelemällä vastustajaa. Ylenpalttiset tuulettajat tai vinkuvonkumurjottajat lähetetään käytävälle tai tarvittaessa kotiin saakka tasoittelemaan tunteitaan. 

Kohteliasuusvaatimukset ovat muutenkin vertaansa vailla. Jos jollain jää kiitos tai olehyvä asianmukaisessa kohdassa sanomatta (ja niitä kohtia muuten on jokunen enemmän kuin Suomessa), tunti ei yksinkertaisesti etene ennen kuin virhe on korjattu. Tämä kaikki tapahtuu pilke silmäkulmassa, lempeästi ohjaten, mutta silti uskomattoman tiukalla auktoriteetillä. Käy ihan kateeksi. Mistäköhän saisin oman kotisensein?