Cascade Mountain on yksi Adinrondackin vuoristoalueen 46 huipusta. Se sijaitsee Keenessä, n. 10 km päässä Lake Placidista. Vuoren huipulle johtaa suosittu vaellusreitti, jolla on pituutta 4,6 kilometriä. Siinä kohtaa ollaan tosin vasta huipulla, eli maaliin on vielä saman verran.

Tämän reitin alkupäästä löysimme itsemme elokuun viimeisenä sunnuntaiaamuna. Tarkoituksena oli vaeltaa kohti huippua niin pitkään kuin rahkeet ja eväät riittäisivät. Viikon takainen upea vesiputousvaellus oli vielä tuoreena mielessä, ja jotain vastaavaa elämystä ainakin Isoveli ja Keskiveli odottivat jälleen korvaukseksi, kun pääsy läppärille ja upouudelle wiille oli kerran törkeästi estetty..

Putouksia näkyi kuitenkin lähinnä vaeltajien kainaloissa ja ohimoilla. Matka ylöspäin osoittautui nimittäin varsinaiseksi este- ja pujotteluradaksi: käytännössä polku muodostui kivistä, joiden koko vaihteli nyrkin kokoisista hevosen korkuisiksi. Myös risteilevät juurakot ja kaatuneet puunrungot heittivät omia haasteitaan matkantekoon.

Putouksien puutteesta turhautunut Keskiveli avasi odotetun ja immunisaatiota tehokkaasti aiheuttavan "mä en jaksa enää" -monologinsa noin vartin vaelluksen jälkeen. Isoveli yhtyi siihen suu mutrussa noin puolen tunnin kohdalla. Pikkuveli painoi eteenpäin tarmolla - suurimmaksi osaksi kylläkin Iskän harteilla.. Vastaantulijat jaksoivat kuitenkin tsempata kuvaillen, että huipulle pääsy on takuulla kaiken vaivan arvoinen. Eräs Keskiveljen kokoinen palaaja kertoi silmät pyöreinä, kuinka ylhäällä tuulee TOSI kovaa... Se oli mieluisa uutinen, olihan lämpötila hellelukemissa.

Noin tunnin yhtämittaisen nousun jälkeen pidimme ensimmäisen evästauon. Äiti tarjoili auliisti apetta mussukoilleen: toki ravitakseenkin, mutta myös siksi, että viisi vesipulloa, viisi banaania, laatikollinen myslipatukoita, bagelit ja niiden päälliset (mansikkamarmeladi ja pähkinävoi) painoivat selkärepussa jonkun verran.. Evästauon aikana tuli jututetuksi muutama vuorenvalloittaja lisää, ja kuulimme olevamme noin puolivälissä nousua. Eikun tossua toisen eteen.

Taival jatkui yli kivien ja kantojen. Vaikka kuinka tarvoimme, hyppelimme, pinnistelimme ja ponnistelimme, jokainen vastaantulija toisti mutka mutkan jälkeen kuin salaliiton tehneinä että olimme "noin puolimatkassa" tai "melkein puolivälissä" tai korkeintaan "niukin naukin puolivälin yli". Lapsilta toivo oli jo sammunut aikaa sitten, mutta ukaasi oli, että Cascaden reitille lähdettäisiin niin monena sunnuntaina että huippu vihdoin jonain kertana saavutettaisiin.. Entä jos huipulle olikin vain viiden minuutin matka? Kannattiko nyt kääntyä ja palata viikon päästä uudestaan? EI!

Pieniä taukoja jouduttiin pitämään yhä useammin. Matkan varrella ei ollut minkäänlaisia tiedonantoja edessä tai takana olevista maileista, ja vauhtiakin oli vaikea arvioida. Myös Pikkuveljeä urheasti niskassaan kannattelevan Iskän suusta kuultiin jo pahaenteinen lause "ton kivikon yli vielä menen, mutta sitten saa riittää". Eräällä taukopaikalla saimme kuitenkin kuulla, että ensimmäiselle hienolle näköalapaikalle olisi enää 10 minuutin matka. Ja siitä varsinaiselle huipulle saman verran. Päätimme, että eka näköalapaikka käydään, mutta sitten suunnataan alaspäin.

Ja totta tosiaan! Täysin yllättäen edessä avautui pieni paljas kallioalue, ja 180 asteen käännös kirvoitti suusta huokauksen. Silmänkantamattomiin huippuja erilaisissa vihreän sävyissä, niiden välissä järviä ja kyliä, Lake Placidin hyppyrimäet.. Kaiken yllä huikaisevan sininen, lähes pilvetön taivas. Silmä lepäsi, mieli lepäsi, mutta ennen kaikkea lepäsivät vihdoinkin jalat.

Isoveli totesi ensimmäisenä, että jos huipulle on kerran 10 minuuttia, se ei ole mitään. Sinne on päästävä. Äiti tarjoutui lähtemään kaveriksi, mutta Keskiveli pinkaisikin selän takaa edelle. Kohta alkoi takaa kuulua myös Pikkuveljen loputon kälätys Iskän harteilta.

Aika-arvio piti onneksi jälleen paikkansa. Pian edessä kohosi täysin paljas, lohkareinen kallionhuippu: Cascaden korkeimmissa osissa roihusi metsäpalo vuonna 1903. Se siis oli siinä, kaiken tämän jälkeen - CASCADEN HUIPPU! Nitinät ja natinat olivat muisto vain, kun Isoveli ja Keskiveli pomppivat kuin aropuput yli viimeisten järkäleiden. Äiti, Iskä ja Pikkuveli seurasivat perässä, Keskiveljen lippis piti vaan napata matkalla ilmasta kouraan. Huipulla kirjaimellisesti TUULEEEEEEE.....

Nousu oli kestänyt 2,5 tuntia. Alas tultiin hankalassa maastossa ja väsynein jaloin vain hieman nopeammin. Silloin matkaa piristi paitsi tuttujen eväs- ja taukopaikkojen bongailu, myös kahden chipmunkin (ne Tikun ja Takun näköiset veijarit) kiihdytyskisa polun poikki. Autolle tuli lopulta viisi hikistä, väsynyttä, nälkäistä ja janoista mutta itsestään ja toisistaan sanomattoman ylpeää vaeltajaa. We made it!!! Enää 45 huippua valloittamatta!

 Pitkä ja kivinen tie, tässä vaiheessa jo voiton puolella.