Koska te kaikki olette FB-kavereitanikin, tiedätte toki että hiihdin sen Loppetin 8. maaliskuuta. Mutta mitään en ole suuresta päivästäni maininnut täällä!

Kisahan onnistui siis yli odotusten: jaksoin hiihtää ehdottomasti huonomalla tyylilläni kaikki 25 kilometriä yhtä soittoa (en olisi uskonut: ei onnistunut vielä tammikuussa), ja vieläpä ihan kohtuullista tahtia. Aikaa kului 1h 36 minuuttia (tällaiseen aikaan en olisi uskonut vielä kisaa edeltävänä päivänäkään), ja sillä irtosi semivanhojen akkojen sarjassa kultamitali.

Vaikka hiihdinkin iha ite, suurin kiitos menestyksekkäästä päivästä kuuluu murulleni, joka paitsi teki kisa-aamuna suksistani suorastaan lentävät, hioi kuudessa viikossa myös kuntoni niin hyväksi kun sen kaiketi voi siinä ajassa saada. Ja se muuten oli aika kovvoo hommoo! Tässä tyypillinen esimerkkiviikko:

03.02. - 09.02.
Ma lihaskestävyys + intervalli 1.5h: HV 15' kevyt, 5x5' SL / 1' + 2x8' puolikovaa (syke 150-160)/ 2' palautus välissä + loppuun kevyttä hiihtoa
Ti pertsa 2.5-3h; sis. 3x10' tasatyöntöä
Ke lihaskestävyys + intervalli 1.5h: HV kevyt 15' + impulssi 5x10" maksimia / 2' + 6x4' joka toinen SL, joka toinen TT, yhtäjaksoisesti ilman palautusta välissä. Loppuun kevyttä.
To HV 1.5-2h; keskellä treeniä 3-4 kierrosta yhdellä sauvalla, kierros noin 3-5'
Pe pitkä 2.5h yhtäjaksoisesti, ei 'tarinataukoja' - vain juomatauot
La lepo
Su lätkä 1h 

(Koutsi/suomi -sanakirja: HV=hiihto vapaalla tyylillä eli luistellen, SL=sauvoitta luistelu, TT= tasatyöntö, '=minuutti, ''=sekunti, / = palautuminen)

Jos en olisi saanut välillä Sotsista ystävänpäiväkorttia jossa viitattiin yhteiseen tulevaisuuteen, olisin helposti voinut epäillä puolisoni päättäneen päästää minut päiviltä. Joinakin päivinä luulin kuolevani joko sydänkohtaukseen ladulle, tai viimeistään väsymykseen illalla. Yhdellä hiihtolenkillä mie romahin: itku tuli, kun tämä hikinen laiska huohottava läski hidas lehmä ei vieläkään päässyt isoa mäkeä kerralla ylös asti. Kuudessa viikossa vietin ladulla kaikkiaan 60 tuntia. Jos en ollut töissä, nukkumassa, ruokapuuhissa tai kuskaamassa lapsia johonkin, tuntui että olin aina joko pukemassa hiihtoasua, matkalla hiihtämään, hiihtämässä, matkalla hiihtämästä kotiin tai pyykkäämässä joko itseäni tai hiihtovaatteita. Kilometreistä ei ole tarkkaa havaintoa, reeniohjelmani kun siis perustui sykkeisiin ja aikaan.. mutta laskennalliseen keskinopeuteeni perustuen veikkaisin suksenpohjien kuluneen 1,5 kuukaudessa ainakin 700 km:n verran.

Loppetin jälkeen olikin sitten aika tyhjä olo. En yhtään ihmettele, että ammattiurheilijat, jotka tekevät tätä samaa vuositolkulla ja kahdesti päivässä, ovat vaarassa menettää elämänhallintansa kun urheilu-ura päättyy. Tuntui niin ontolta, kun ei aamulla ihan tiennyt mihin aikaan treenaisi, miten treenaisi - vai jättäisikö ihan treenaamatta? Jos päätyi viimeiseen ratkaisuun, tuli sama fiilis kuin lapsena pahanteon jälkeen: olo samaan aikaan hulvaton ja rohkea, mutta myös synkkä ja seuraamuksia miettivä. 

Nyt, kaksi viikkoa Loppetin jälkeen, elämä on onneksi palannut normaalille ladulleen. Käyn hiihtämässä jos tuntuu siltä (ja lähes päivittäinhän se on siltä tuntunut). Voin vastata myöntävästi kaverin juoksulenkkikutsuun tai tehdä työmatkan pyörällä ilman, että pitää miettiä meneekö nyt kaikki sekaisin. Eikä hiihtäessäkään tarvi välttämättä koko ajan hiihtää! Sykkeiden, sekuntien ja rytminvaihdoksien sijaan voi kyttäillä ympäröivää luontoa. Jopa pysähtyä ottamaan kuvia. Tai käydä peräti hankeen makaamaan jos siltä tuntuu.