EIkö olekin tosi kamalaa kun mies on noin paljon poissa?

Tätä aina kysytään. Ja aina vastaan, että ei, siihen on niin tottunut, niin on ollut aina, ja on siinä paljon hyviäkin puolia. Toisen olemassaoloa, saati läsnäoloa ei todellakaan pidä itsestäänselvyytenä. Jaettu arki tuntuu edelleenkin, 15 vuoden jälkeen, usein melkein juhlalta. Sanokoon parisuhdeasiantuntijat mitä sanovat, mutta me emme ole tähän päivään mennessä riidelleet kertaakaan kunnolla (kinanneet kyllä, se ei tuon juntturan kanssa ole temppu eikä mikään ;) ), enkä silti oikein jaksa uskoa että jonain päivänä räjähtää kun kaikki vuosikausien aikana patoutuneet negatiiviset ajatukset räjähtävät valloilleen. Meillä on vaan liian kivaa silloin kun saamme vihdoin olla yhdessä. 

Mutta en minä silti sano että tämä helppoa olisi. Kymmenkunta vuotta sitten se oli suorastaan vaikeaa. Lapset olivat pieniä, mies poissa vielä enemmän kuin nyt, itsellä kokopäivätyö ja sukulaiset niin kaukana ja kiireisiä että apua sai keskimäärin pari kertaa vuodessa (kun sitä oli osannut pyytää kunnon varoitusajalla). Muistan hyvin sen kerran, kun mies lähti jälleen kerran jollekin lennolle aamuyöstä. Horroksen läpi kuulin lastenhuoneesta mahtipontisen yökkäyksen äänen. Ryntäsin paikalle, hämärässä huoneessa erottui kirkkaimpana ikkunasta auton loittonevat takavalot, ja vain juuri ja juuri mutta aivan riittävän hyvin se, että oksennusta oli lapsessa, peitoilla ja lakanoilla, lattialla, seinillä, pehmoleluissa ja duploissa. Mieleen tuli vain yksi ajatus: tää on niin tätä. Aina tätä.

Nyt on monesta syystä aika paljon helpompaa. Mutta silti. Usein sitä tuntee itsensä sinkuksi, ilman sinkkuuden iloja. Menen yksin paikkoihin joihin muut tulevat pariskuntina: lasten tärkeisiin peleihin, koulukonsertteihin, aikuisten illanviettoihin. Viihdyn hyvin yksin, mutta silloin kun tuntee itsensä yksinäiseksi porukassa, silloin sitä vasta yksinäinen onkin.  Tiedän, mitä on pelätä myrskyä peiton alla kuin pikkulapsi. Mitä on pelätä yksin lapsensa puolesta. Kun jotain ikävää tapahtuu, olisi kiva jakaa taakkaa puolison kanssa, mutta usein se toinen ei kuitenkaan voi tehdä mitään konkreettista toiselta puolen maailmaa, ihan toisella aikavyöhykkeellä, eikä sen niskaan muutenkaan viitsisi kaataa enää mitään ylimääräistä, sillä on se toinenkin "perhe" jossa on omat ongelmansa. Tiedän, mitä on olla mustasukkainen sille toiselle perheelle. Ja sen jakomielitautisen fiiliksen, kun samaan aikaan toivoo puolisonsa "toiselle perheelle" kaikkea hyvää, tykkää siitä ja on ylpeä siitä. Siihen ei moni mustasukkainen vaimo pysty ;)

Joskus on käynyt mielessä että eihän tuon puolison työssä ole mitään järkeä. Huippu-urheilu kaiken kaikkiaan, ei niin mitään järkeä! Mietitäänpä tätä hupaisaa kuviota: on pieni ryhmä ihmisiä, jotka haluavat olla maailman nopeimpia, voimakkaimpia tai tarkimpia (ampumaan.. potkaisemaan palloa.. laukomaan hiilikuituisella välineellä mustaa kumista esinettä tismalleen 1,22x1,83m kokoiseen häkkiin..) - yksinkertaisesti parhaita pistämään vastustajansa  kanveesiin tavalla tai toisella.  On hieman suurempi ryhmä ihmisiä, jotka auttavat heitä tässä missiossa. Ja sitten on se valtava massa, joka seuraa sivusta ja kannustaa suosikkejaan. Tämä sirkus jota huippu-urheiluksi kutsutaan koskettaa jollakin tapaa suurta osaa läntisen maailman ihmisistä - mutta jos kaikki lopettaisivat, mikään maailmassa ei oikeastaan muuttuisi. Se pyörisi sittenkin.

Urheilijoiden taustajoukkojen osa on oikeastaan tosi raaka. Onko mitään muuta työtä, jossa menestys on aina viime kädessä kiinni jostain toisesta tyypistä, vaikka tekisit oman hommasi pilkulleen täydellisesti, niska limassa raataen ja vaivojasi säästelemättä? Sitten sille tyypille, jonka eteen olet tehnyt kaikkesi, sattuu huono päivä. Kurkku kipeä, huono yö, keskittymisvaikeuksia, riita bf:n kanssa, kissa kuollut , ei vaan jaksanut/pystynyt/kyennyt - juuri silloin kun olisi pitänyt olla hyvä päivä. Läts, työsi on kuin pannukakku - paitsi että se maistuu paskalle.

Urheilija mokasi, valmentaja vaihtoon. Ei mitenkään poikkeuksellinen lööppi. Reilu meininki..

Mun kulta on perfektionisti työssään. Se ei syö eikä lepää jos peltoa on vielä kyntämättä. Se hoitaa paitsi oman tonttinsa, myös niiden hommat joita ei ihan yhtä paljon kiinnosta. Silti tulee pääasiassa pannukakkuja, viikosta toiseen, vuodesta toiseen. Ampumahiihto on vielä siitä kaameaa, että pannukakku voi kirjaimellisesti olla millimetristä kiinni. Tänään kuitenkin osui, tuli mitali, taas-  jo kolmas kahden viikon sisään. Katsoin lähetystä Etelä-Korean pimeästä illasta kotisohvalla aamukahvia siemaillen, ja hymyilin vinoa hymyä kun selostajat mainitsivat   menestysputken yhdeksi avaimeksi poikkeuksellisen onnistuneen joulutauon.

Joulutauko? Onnistunut? Minun näkökulmastani ei ollut taukoa. Reilulta viikolta se kyllä näytti meidän seinäkalenterissa, mutta käytäntö typisti sen 16 tunniksi johonkin jouluaaton ja joulupäivän välimaastoon. Aivan, parempi kuin ei mitään, ne 16 tuntia olivat oikein ihania (vaikka puolet siitä menikin nukkumiseen), voihan sitäkin kutsua onnistumiseksi. Muuten se tauko meni siinä kun meidän perfektionisti seisoi pakkasessa ja tuulessa ja tuiskussa ja valmensi, valmensi, valmensi. Ja kun ei valmentanut, se hoiteli muiden tontteja. Muun muassa lapioi käsivoimin lumet ampumaradalle ja laduille, siihen hommaan tarkoitetut ihmiset kun halusivat viettää perheensä kanssa joulua.

Olisin minäkin halunnut viettää sen kanssa joulua, ja sekin varmaan mun. MEIDÄN joulutaukomme ei ollut onnistunut. Mutta toisella mittarilla se näköjään sitten kuitenkin oli sitä; kaiken harmin, ketutuksen ja kärsimyksen arvoista. Ja siksi musta tuntuu, että se maailmanmestaruuskulta oli vähän munkin kulta, ja hopeat on munkin hopeita. Voi tätä ilon, onnen, ylpeyden ja leijunnan määrää minkä joku mitali voi kotisohvalla saada aikaan. On tämä vaan järjetöntä touhua.

Se toinen perhe :)