Edellisen postauksen aikoihin pidin vielä hyvinkin mahdollisena, että saisin vuonna 2016 aikaiseksi enemmän vuodatuksia kuin vuonna 2015. Enpä saanut. Vuonna 2015 bloggasin 47 kertaa, juuri päättyneenä vuonna yhden kerran vähemmän. Siis vähemmän kuin koskaan aiemmin lukuunottamatta aloitusvuotta 2010, joka tosin alkoi vasta elokuusta.

Nyt pitäisi varmaan tehdä lupaus siitä, ettei tänä vuonna tule uutta rimanalitusta. Mutta en tee sitä lupausta, enkä mitään muutakaan lupausta. Kun ystäväni kummallakin mantereella viikonvaihteessa postailivat Facebookiin yhteenvetoja päättynestä vuodestaan ja toiveistaan ja tavoitteistaan uudelle vuodelle, yritin minäkin kovasti miettiä mitä voisin tavoitella. 

En kuitenkaan keksinyt mitään minkä takana olisin oikesti voinut seistä, joten annoin olla. 

Tämä tavoitteiden ja toiveiden asettaminen on muutenkin vähän kaksipiippuinen juttu. Toisaalta hoetaan mantraa että pitäisi tarttua hetkeen, olla tyytyväinen siihen mitä on ja onnellinen siitä mitä jo omistaa. Toisaalta pitäisi kehittyä ihmisenä. Pyrkiä eteenpäin. Silä on tosi tärkeää, että ihmisellä on unelmia. Löydä nyt sitten siinä se kultainen keskitie!

Ainoa tavoite ja toive minkä voisin ehkä uudelle vuodelle asettaa on se, että asiat pysyisivät mahdollisimman ennallaan. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että vuosi 2016 olisi ollut ihan vailla vastoinkäymisiä. Itkua, hammasten kiristystä, ikävää, pelkoa ja kaikenlaista epämukavaa mahtui kyllä mukaan. Osa tästä sonnasta johtui seikoista joihin olisin itse voinut vaikuttaa, joista olisin siis voinut ottaa opiksi ja kehittyä ihmisenä. En tiedä otinko, katsotaan tuleeko tilaisuutta testata sitä. Yhtä kaikki: sekä ylä- että alamäkiä saa olla jatkossakin, eikä kaiken tarvitse aina tuottaa iloa ja tyytyväisyyttä - tylsäähän täällä muuten olisi! 

Ps. Vihannesten pitää ainakin jäädä!