Kuten Facebookista saattoi todeta, kävimme heittämässä viime viikonloppuna pikku reissun Mainen osavaltioon. Koska sieltä FB:stä selvisi myös se, että reissu oli oikein menestyksekäs, keskityn täällä nyt kuvailemaan mitä kaikkea menestyksen todistaminen paikan päällä vaati. 

Yleensähän ampumahiihdon maailmancupia kilpaillaan Keski-Euroopassa, mutta silloin harvoin kun sirkus tuodaan näille kulmille, pitäähän sinne lähteä. Maine on New Yorkista kaksi askelta itään, välissä on Vermont. Meidän kodin ja kisapaikkakunta Presque Isle ME:n välissä on 504 mailia eli noin 800 kilometriä. 

Edellisen kerran Mainessa kilpailtiin talvella 2011. Olimme silloin ihan rookieita tällä mantereella, emmekä tienneet ettei 500 mailia ole päivän ajomatkaksi yhtään mitään. Me mamikset turistit yövyimme silloin puolimatkassa Quebec Cityssä. Tällä reissulla pysähdytiin Quebecissä vain pissalle. 

Hassu yksityiskohta on myös se, että tälle reissulle lähdettäessä Pikkuveli kysyi, asuisimmeko taas saksalaisperheessä. Vuonna 2011 olimme kisojen ajan perhemajoituksessa, mutta ei ne kyllä saksalaisia olleet vaan ihan pesunkestäviä jenkkejä. Pikkuveljelle turinamme taisvat kuitenkin olla noihin aikoihin silkkaa siansaksaa, joten hän muisti perheen saksalaisena. Tällä kertaa pääsimme kuitenkin hotelliin, samaan jossa majoittuivat virolaiset, liettualaiset, slovenialaiset ja japanilaiset ampumahiihtäjät. Siansaksaa saimme siis kuunnella tälläkin kertaa.

Maineen mennessä käytimme 500 mailiin melko tarkkaan 9 tuntia. Lyhin reitti on siis ajaa Kanadan kautta, joten reissulle osuu kaksi rajanylitystä. Onneksi meillä on nyt green cardit, joita vilauttamalla rajanylitys sujuu nopsaan jos vaan katsoo reippaasti silmiin, hymyilee ja toivottelee rutiinikohteliaisuudet - käyttäytyy siis kuin kuka tahansa kunniallinen amerikkalainen.  

Takaisin päin lähdimme viimeisen kisapäivän aamuna. Luotin siihen, että USA hoitaisi viestikilpailut kunnialla kotiin ilman meitäkin, ja toisekseen oli kiire kotiin katsomaan oliko se ylipäätään enää pystyssä. Isoveljelle tehdyn tarkistussoiton perusteella "jotain kuus tyyppii" oli ollut katsomassa meillä perjantai-iltana elokuvaa. Keskiveljellä on kuitenkin Instagram-tili josta löytyi raskauttava todiste siitä, että meillä olisi ollut pikemminkin kuustoista tyyppii, jotka tekivät selvästi muutakin kuin katsoivat elokuvaa.. 

Niin, se paluumatka siis alkoi lauantaiaamuna. Käytän suunnistamiseen vanhan iphonen gps-ohjelmaa. Itse puhelin ei toimi, mutta laitetta voi käyttää surffailuun jos on wifin äärellä. Jos reitin siis lataa karttaohjelmaan langattoman verkon alueella ollessaan, ohjelma opastaa reitillä eteenpäin vaikka wifin ääreltä poistuisikin. Reitillä pysyminen on kuitenkin elintärkeää: jos siltä poikkeaa, gps ei voi reitittää itseään uudelleen ilman verkkoyhteyttä.

Voitte varmaan jo arvatakin, että tässä piilee paluumatkan mainitsemisen arvoiset käänteet. Jostain syystä gps lähti viemään meitä eri reitille kuin mistä olimme pari päivää aikaisemmin tulleet, enkä uskaltanut alkaa toimia gps:n ohjeiden vastaisesti ilman wifiä, keskellä Mainen tuntemattomia erämaita. (Miten olisi vanha kunnon paperikartta siihen gps:n rinnalle, vai mitä Varavaari? ;) Joo-o, olisihan se. Mutta kun ei vaan ole tullut hankittua.)

Ajelin siis mutkaisia pikkuteitä tietämättä ollenkaan missä olin. Kauhukuva, jota olen maalaillut mielessäni joskus aiemminkin palasi tuon tuostakin mieleen: entä jos reittiä syöttäessä määränpääksi olikin tullut vahingossa joku ihan muu paikka kuin koti? Ajelisimme sokeasti gps:n ohjeiden mukaan 9 tunnin ajan, ja päätyisimme vaikkapa Virginiaan tai Massachusettsiin? Lake Placidiin Floridassa? (Ei muuten harmittaisi paljoakaan.)

Aikanaan saavuimme kuitenkin USAn ja Kanadan rajalle, mikä huojensi mieltäni hitusen. Mutta vain hitusen, sillä se ei todellakaan ollut sama raja-asema jonka olin ylittänyt muutamaa päivää aiemmin toiseen suuntaan. Yritin hymyillä virkailijalle ja olla kohtelias, mutta reippaus karisi kun piti antaa vastauksia rajavirkailijan rutiinikysymyksiin. "Minne olette menossa?" No tota.. öö.. tonne eteenpäin. Yritetään kotiin Lake Placidiin. "Mitä te sitten täällä teette?" Emmäävaantiä. Toi gps käski meidän tulla tänne. Virkailija tuijotti hetken epäluuloisesti meitä. Keskiveljeä ja Pikkuveljeä oli tosin vaikea tuijottaa, sillä tajusin heidän virittäneen takit päidensä yli ettei auringonpaiste häikäisisi pelivehkeiden näyttöjä. Tiuskaisin heitä tulemaan esiin. Saimme jatkaa matkaa kohti tuntemattomaan, kourassa lappu jolla oli monivaiheiset ohjeet Trans Canada High Waylle (Joo! Kuulostaa tutulta! Sinne me muuten ollaan menossakin!). Ranskaksi tietenkin.

Parin tunnin päästä pääsimme moottoritielle. Auringonpaiste oli vaihtunut lumisateeksi, joka sakeni sakenemistaan. Näkyvyys oli noin kymmenen metriä ja Nokian Hakkapeliitoista huolimatta katsoin parhaaksi hiljentää vauhdin samalle nopeudelle kuin muillakin eli noin 35 mailia tunnissa. GPS näytti 260 mailia seuraavaan exitiin josta pitäisi poistua. Siihen saattaisi mennä aika monta tuntia. 

Matka tyssäsi tyystin vielä pariin kertaan onnettomuuksien takia. Sinisiä ja punaisia ja keltaisia valoja vilkkui ja välkkyi tämän tästä. Autoja oli kummallakin puolella ojissa kyljillään ja katoillaan. Eräällä sillalla rekka oli ajanut alas niin, että puolet siitä roikkui ilmassa. Teimme monta pysähdystä ihan omasta tahdostammekin, kun piti tyhjentää tai täydentää milloin mitäkin. Pelkkää ranskaa itsepäisesti suoltavat automaatit ja bensa-asemamyyjät ärsyttivät kerta kerralta enemmän. Ihan oikeesti.. Ymmärrän että Kanadassa on kaksi virallista kieltä, eikä suomessakaan joka ikinen osaa sekä ruotsia että suomea. Mutta kumpikaan noista kielistä ei sentään ole yksi maailman valtakielistä. Englanti on. Kyllä englantia pitäisi jokaisen osata, ainakin yrittää osata, ainakin auttavasti! Varsinkin jos se on kotimaan toinen virallinen kieli.

Vajaa 10 tunnin matkanteon jälkeen aukeni päivän kaunein näky.

MUN ikioma ihana raja-asemani Plattsburghin ja Montrealin välissä. Vilautin korttia, hymyilin ja olin reipas. "Welcome home" minulle hymyiltiin takaisin eikä kyseenalaistettu yhtään mitään. Enää tunti kotiin! Joka oli pystyssä ja epäilyttävän hyvin siivottu.