Lapset aina toivovat snow dayta. Se johtuu siitä, että lapset elävät hetimullekaikkitänne -moodissa, eivätkä osaa katsoa tulevaisuuteen. Eivät ymmärrä sitä, että jos snow dayta ei tule talvella, se tulee sitten joka tapauksessa kesän korvalla ja sehän nyt on paljon kivempaa! 

Asia on nimittäin silläviisiin, että jokaiselle kouluvuodelle on budjetoitu kolme snow dayta, päivää jolloin koulutyö voidaan unohtaa ja hautautua lumikinosten keskelle kotiin. Jos tarpeeksi ankaria kelejä ei talven aikana ilmaannu kaikkien kolmen päivän edestä, käyttämättä jääneet vapaapäivät pidetään joka tapauksessa Memorial Day -viikonlopun koittaessa. Niinpä meillä oli viime viikonvaihteessa viiden päivän vapaa, kun torstai ja perjantai olivat "unused snowdays", ja maanantai sitten se Memorial Day. 

Me vietimme tuon miniloman minkäs muun kuin jalkapallon parissa. Isoveljen joukkue osallistui Bostonissa saakka pidettävään turnaukseen, joka oli ns. college showcase. Pelejä seuraa joukko yliopistojoukkueiden valmentajia, joiden tehtävänä on bongata kentiltä kiinnostavia pelaajia joita houkutella sitten tulevaisuudessa pelaamaan (ja ehkä vähän opiskelemaankin) yliopiston paidassa. Pelit ovat keskimäärin tasokkaampia kuin normiturnauksessa, kun pelaajat pistävät parastaan (ja jos eivät pistä, stipendinkuvat silmissään pelejä katsovat vanhemmat antavat kyllä jälkikasvulleen huutia).

College showcase -statuksen tuoman kovan tason takia olin asennoitunut siihen, että piskuisen ja syrjäisen Plattsburghin joukkue lentää ulos jatkopeleistä alta aikayksikön.  Bostonissa ei varmastikaan tarvitsisi olla kuin perjantaista sunnuntaihin, ja sitten voisimme lähteä kotiin tapaamaan isointa muruani, jota en ollut nähnyt liki kolmeen viikkoon (ja joka oli heti tiistaina lähdössä uuteen reissuun). 

Mutta kuinkas kävikään... kukaan ei onnistunut tekemään maaleja meitä vastaan, mutta me onnistuimme heiluttamaan vastustajan verkkoa useaan kertaan. Sehän tarkoitti valitettavasti sitä, että pelit jatkuivat maanantaina. Minä en ollut tyytyväinen, eikä kyllä Isovelikään - niin paljon kuin hän futaamisesta tykkääkin. Bostonissa helteet olivat kääntyneet kaatosateeksi, ja kavereilta Lake Placidista tuli sarjatulena viestiä miten kuumaa ja aurinkoista siellä on, miten on nastaa ajella moottoriveneellä ja siistiä hengata jäätelö suussa rannalla. Isoveli oli kuvitellut liittyvänsä tuohon joukkoon viimeiseksi vapaapäiväksi, mutta ei auttanut. Kello soi 6am maanantaiaamunakin, ja taas mentiin antamaan nahkakuulalle kyytiä. 

Joukkue eteeni grande finaleen saakka maalivahtimme pitäessä sinnikkäästi nollalinjaa. Sitten hänen taakseen upposi yksi onneton veto, ja se ratkaisi pelin. Nolla-yksi, ja hopeamitskut kaulaan.

Paitsi että kun suomalaista miestä tuttaa, mitali lentää kaaressa takaluukkuun.

 

Kotimatkan mitta oli 260 mailia, ja siihen kului kuusi tuntia Memorial Dayn paluuruuhkassa. Kerran väistimme täpärästi keskelle moottoritietä tippunutta kolmea fillaria, puoli tuntia seisoimme kutakuinkin paikoillamme tuntemattomasta syystä. Viisi minuuttia meni siihen, kun odottelin tien poskessa että poliisisetä saisi sakkolapun kirjoitettua. 

Harmitti vietävästi. Koko viikonlopun olin ajanut kieli keskellä suuta kenttien ja hotellin väliä, ja todennut että sanonta Massachusettsin kuskien masshole -ajokulttuurista on aika kuvaava. Roima ylinopeus oli ennemminkin sääntö kuin poikkeus, nopeat söivät hitaat ja voimassa olivat kaikki mahdolliset muutkin viidakon lait. 

Olin liikenteessä meidän uudenkarhealla, sporttisella Audilla. Käytän vakionopeudensäädintä yleensäkin ahkerasti, sillä tuolla autolla on helppo ajaa huomaamattaan liian lujaa. Sillä hetkellä en kuitenkaan ollut ehtinyt klikata cruise controlia päälle (olimme palanneet pitstopilta motarille, ja yritin vain päästä virran vauhtiin), ja samalla hetkellä kun huomasin mittarissa olevan noin 15mph liikaa, saman asian huomasi pientareelle parkkeerannut kyttä. Toisen osavaltion kilvillä varustetun pienen mustan kiiturinhan se sitten sieltä kaiken ruuhkan keskeltä kynsiinsä valitsi, ja $200 taalaa tuli hintalapuksi sille kiihdytykselle. Kele. Miksi aina minä.

No mutta pääasia että päästiin kotiin. Seuraavat päivät sujuivatkin sitten paljon paremmissa merkeissä. Pyysin palkankorotusta (kolmatta kertaa elämässäni) ja sain sen (ensimmäistä kertaa elämässäni). Lake Placidissa pyörittämäni futisseura kasvaa ja voi hyvin. Oli suuri ilo katsella kentällistä junioreita vihreällä nurmella (jossain muualla kuin Bostonissa), kotoisan olympiasoihdun katveessa, vuorten jylhä profiili taustalla. Kirsikkana kakussa oli noin seitsemässadas tapaaminen alakoulun reksin kanssa. Taistelussani ulkovälituntien puolesta tuli todellinen työvoitto, kun rouva rehtori vihdoin alistui ulkovälkkäkomiteani väsymättömän painostuksen alla. Taipui näkemämme vaivan edessä. Meillä on iso kasa sadevaatteita kerättynä, joukko vapaaehtoisia välituntivalvojia rekrytoituna, ja vanhempien valistus ulkoilman ja liikkumisen vaikutuksesta oppimistuloksiin on hyvässä vauhdissa. Rehtori ei enää keksinyt mitään syytä miksei päästää lapsia huonolla säällä ulos. JES.

Voin kertoa, että olin tuon kokouksen jälkeen melko leijuvassa olotilassa. Tuntui, että pystyn mihin vaan ja saan mitä vaan jos vaan tarpeeksi haluan. Toki saan myös sellaisia juttuja mitä en halua, mutta ehkä siihen auttaisi se ettei aina menisi niin kovaa ;)