Edellisessä postauksessa oltiin lomallelähtötunnelmissa, mielestäni melkein kotona. Melkein hyvinkin. Niin sitä viidessä vuodessa kotiutuu toiseen maahan, että Suomessa lomailu tuntui muutaman ensimmäisen viikon ajan eksoottiselta ulkomaanmatkalta. Ihmeteltävää riitti: kaduilla valvomatta kulkevat lapset (joiden puhumaa kieltä ymmärsin, mutten ikinä osaisi itse puhua niin rumasti.. ellen sitten olisi tosi, tosi vihainen). Vaa'at kauppojen HeVi-osastoilla. Ilmaiset vastatut puhelut. Kiipeilypuistot joka niemessä ja notkelmassa. Punaiset valot, jotka ovat niin punaiset ettei edes oikealle kääntyminen ole sallittua. Inhimillisen hintainen terveysruoka ja kalliit herkut, hirveän hyvät mansikat. Loputtomat ilmaiset liikuntamahdollisuudet. Nuivat palveluammattien edustajat, jotka eivät onneksi edes odota tulevansa tipatuksi.

Pikku hiljaa kaikkeen taas tottui, mutta seitsemän viikon jälkeen oli jo kova koti-ikävä - pois Suomesta, silläkin uhalla, että sinne jäisi taas monta rakasta.

Kotimatka oli pitkä kuten aina, mutta sen viimeinen siivu päästiin istumaan yllätyskyytiin. Pieni etiäinen meillä kyllä Keskiveljen kanssa oli asiasta, kun odottelimme Iskää terminaalin edessä. Mitä jos se onkin ostanut ilman meitä sen kakkosauton.. voi ei, tuolta tulee joku pickup. Huh, ei ollut Iskä sen ratissa. Mutta entä tuo...? Voi hyvä luoja, älä vaan anna tuon F-350:n pysähtyä meidän kohdalle.... Meille kun ei tule IKINÄ mitään pickupia vaikka Iskä kuinka haluaisi. 

Mutta ikinä ei saisi sanoa ei ikinä. Ei silloinkaan, kun joku kysyy, pystyisitkö kuvittelemaan talliisi kaksi VOLVOA. Ensimmäisenkin saapumisessa oli kaksi vuotta sitten hiukkasen nielemistä. Safety first on edelleenkin meille kirosana, ja mitäpä muuta Volvosta ensimmäisenä tulisi mieleen..

No, siinä ne nyt sitten kuitenkin ovat. Harmillista, ettei meillä ole enää egoboost-autoa, jonka ratissa voisin päteä. Näyttää maailmalle, että mulla on munaa ajaa ihan millä vaan ja varsinkin pienellä rumalla koslalla. Mutta hyvä tämä on näinkin :)