Keskiveljen synttärijuhlista ei ehditty montaa tuntia toipumaan, sillä seuraavana päivänä oli ohjelmassa Isoveljen ja Keskiveljen ensimmäinen futisturnaus ameriikan malliin. Poikien taidot oli toki huomattu jo harjoituksissa, mutta isomman yleisön edessä he pääsivät kertakaikkiaan loistamaan. Vastustajajoukkueen valmentaja tuli puoliksi leikillään, mutta puoliksi tosisaan tivaamaan Keskiveljen syntymätodistusta ("eihän yksi tokaluokkalainen VOI pyörittää koko kentällistä mennen tullen!"), ja oman joukkueen johtoportaasta tultiin arasti ehdottamaan, josko Keskiveli voisi alkaa harjoitella ja pelata astetta vanhempien ryhmässä. Ei sillä, että tokaluokkalaisten ryhmä haluaisi hänestä eroon, vaan sillä, että pojalla itsellään olisi jotain haastetta ja ehkä pieniä kehittymisen mahdollisuuksiakin.. Ja noh, olisihan se mukavaa saada vaihtelua ottelupöytäkirjojen maalintekijätilastoihinkin.

Isoveli puolestaan sai ihan oman huutosakkinsa, kun luokkakaverit kentän laidalla intoutuvat huutamaan rytmikkäästi hänen nimeään muutamaankin otteeseen pojan taidokkaiden triplailujen innoittamina. Kaikki olivat yhtä mieltä siitä, että ulkomaaalaisvahvistusten ympärivuotinen harjoittelutausta kyllä näkyy. Täällä Lake Placidissahan junnufutista pelataan vain kuusi viikkoa vuodesta - muuten resurssit suunnataan jääkiekkoon, baseballiin ja amerikkalaiseen jalkapalloon.

Keskiveli vie, muut vikisee.

Isoveli välillä vaihdossa.

Turnauksen päätteksi Keskiveli kutsuttiin luokkakaverinsa luokse kylään. Samaisen kaverin kanssa Keskiveli on pääasiassa viettänyt välitunnitkin ja yhteisenä kielenä on kuulemma "starwars". Iloisin, reippain mielin poika hyppäsi vieraaseen autoon Äidin jäädessä painimaan monenlaisten tunteiden ristipaineeseen. Haikeana siitä, että poika ei enää takerrukaan Äidin tarjoamaan tulkkauspalveluun kuin hukkuva oljenkorteen. Mutta ylpeänä ja iloisena siitä, että lapsi noin vain lähtee suureen maailmaan.

Tunnit kuitenkin kuluivat, ja haikeus sekä huoli alkoivat taittaa niskaa ylpeydeltä ja ilolta. Välipuheluita otettiin, ja aina kaikki oli kuulemma hyvin, poika palautettaisiin kyllä kun koti-ikävä iskee. Äidin ja Iskän mielessä alkoi kuitenkin risteillä kaikenlaisia ajatuksia. Miten Keskiveli osaa etsiä vieraassa talossa vessan, kun ei olekaan pulpettia josta löytyy lunttilappu "mei ai juus thö bäthruum, pliis?" Entä jos olemmekin vain hyväuskoisia suomalaisia, ja kohta iltapäivälehdet pääsevät kirkumaan, kuinka jenkkiyhteisössään arvostettu jalkapalloseuran vetäjä ja koulun vanhempainyhdistyksen aktiivi on kidnapannut suomalaisen pikkupojan, olinpaikka tuntematon?

Kuuden tunnin piinan jälkeen ovella kuitenkin seisoi aurinkoinen Keskiveli, joka pokkana ilmoitti että joo, kivaa oli ollut ja ei, en puhunut vieläkään englantia. No, mitä sitä turhia englantia puhumaan jos starwarsillakin pärjää!

Ensivisiitistä rohkaistuneena Keskiveli kyläili heti seuraavana päivänä toisen kerran. Vuorossa oli jälleen synttärihuumaa: luokkakaveri täytti vuosia ja vei sen kunniaksi kaverit ratsastusretkelle. Taas oli kivaa, ja hevonen nimeltä Johnny Cash ymmärsi kuulemmaa suomeakin.

Samaan aikaan Isoveli hoiti sosiaalisia suhteitaan oman luokkakaverinsa synttäreillä. Lahjaa oli kummankin pojan kavereille valittu pitkään ja hartaasti, osviittana Keskiveljen synttärit, joilla oli todettu että täkäläisten kaverilahjojen arvo pyörii 20-30 taalan kieppeillä. Oi niitä aikoja, kun Äiti sai VIISI MARKKAA omien kavereidensa lahjahankintoihin..... Isoveli kuitenkin mainitsi jälkeenpäin, että oli ollut ainoa jolla oli tuomisinaan tavaralahja: muut antoivat synttärisankarille seteleitä. PALJON ja ISOJA seteleitä. Ei siis päivää etteikö tulisi opittua jotain uutta jenkkikulttuurista. Lahjojen miettiminen kavereille on turhaa puuhaa: money talks!