Kalenteri väittää syksyn olevan käsillä, mutta kesä ei tunnu malttavan vielä luovuttaa. Eilen vietimme helteisen rantapäivän jo kevyesti punastelevien vaahteroiden katveessa..

.. ja tänään kapusimme lounaspiknikille lähimmän kukkulan laelle itsekin pahasti punastellen ja erityisesti hikoillen.

Päivällä oli jokseenkin häkellyttävä alku. Heräsin siihen, että ovellamme kolkutteli ihan tuntematon ukkeli. Uskallauduin kuitenkin avaamaan, ja ensimmäinen kysymys oli tiesinkö "istuvani kansallisaarteen päällä" Meinasin tempaista hävytöntä ukkoa ovella päähän, mutta sitten hän alkoi puhua tontillamme kasvavista karhunvatukoista. Hän kertoi käyneensä vuosikausien ajan vaimonsa kanssa poimimassa niitä aina silloin kun talo näytti olevan ilman lomavuokralaisia, mutta nyt hän oli tullut siihen tulokseen että satunnaiset asukkaat olivat tainneet vaihtua vakituisiksi. Hän pahoitteli kovasti tunkeiluaan ja kysyi olisiko mitenkään mahdollista, että he vielä viimeisen kerran kävisivät hakemassa pusikoista kupillisen marjoja. No, oikeaan osoitteeseen ukko osui.. minähän en osaa sanoa ei kun kauniisti pyydetään. Karhunvatukoita sitä paitsi on paljon enemmän kuin tarvitsemme (ja lisää kuulemma tulee lumentuloon asti). Niinpä toivotin ukon akkoineen tervetulleiksi tiluksillemme anytime.

Myöhemmin iltapäivällä pihaan sitten kurvasi tuttu auto. Siitä nousi ukko, akka, valtava säkki kotonakasvatettuja perunoita sekä vähän pienempi pussi käsinpoimittuja mustikoita. Vaihdoin ne oikein mieluusti karhunvatukoiden itsepoimintaan!

Tiesittekö muuten, että karhunvatukat muuttuvat kypsennettyinä punaisiksi? Tänään käyttämäni resepti on itseasiassa tarkoitettu vadelmille, mutta se toimi erinomaisesti myös karhunvatukoiden kanssa eikä lopputuloksesta voi ulkonäön perusteella havaita sooloiluani. Maku sen sijaan oli mielestäni parempi kuin vatuilla tehtynä. Kuinkas muuten, jos piirakkaan kerran on piilotettu kansallisaarre.

(Tulipas muuten hyviä kuvia ihan tavallisella taskukameralla!)