Olipahan taas hieno urheiluviikonloppu! Tai niin minä luulin, kunnes maanantaiaamuna avasin Facebookin. Että ärsyttää, kun huomaa itsessään heräävän suomalaisen helmasynnin vaikka oikeasti pitäisi olla onnellinen niiden perheiden puolesta, jotka näköjään tekivät koko päivän aurinkoisen hiihtoretken lastensa kanssa. Tai niiden pariskuntien puolesta, jotka kuvista päätellen osallistuivat lauantai-iltana tuttavaperheemme järjestämiin couples vs. couples pond hockey -bileisiin.

Meidän lapset näkivät auringon vain auton ikkunasta. Ja minua ei kannata kutsua talviajan pariskuntabileisiin kun a) ei ole paria b) ei ole lapsenvahteja.

Kateuteen on parasta lääkettä miettiä toisinpäin: ei sitä, mistä jää paitsi, vaan sitä mitä saa. Enkä sen ajatustyön jälkeen ole enää ollenkaan varma, haluaisinko vaihtaa viikonlopun aikana saamani adrenaliinipaukut ja ylpeydestä pakahtumiset mihinkään puuduttavaan perhehiihtoon. (Tuonkin kuvissa auringon kanssa kilpaa paistattelevan perheen lapset ovat varmaan narisseet kuuden tunnin hiihdosta ainakin tunnin, ehkä jopa kaksi! Ja ihan varmasti tuo pond hockey on ainakin parin kyyhkyläisen osalta päättynyt vuosisadan perheriitaan. Pond hockey ei voi olla yhtään eri asia kuin esimerkiksi pariskuntien välillä käydyt, margaritojen ja olutkolpakkojen kostuttamat Alias-kamppailut.)

Mitä siis sain? Sain pakahtua ylpeydestä, kun Isoveli osallistui varhain lauantaiaamuna Plattsburghin sisäfutishallissa edustusjalkapallojoukkueen valintatilaisuuteen, ja haluttiin sen perusteella mukaan joukkueeseen.

Jäähalli tarjosi tapansa mukaan sekä ylpeydestä pakahtumisia että adrenaliinihyökyjä, kun Keskiveljen joukkue pelasi pre-sectionals turnausta eli aloitti tiensä kohti osavaltiomestaruudesta taistelua. Turnaukseen osallistui viisi joukkuetta, joista kaksi pääsi jatkoon. Lauantain pelit olivat itkua ja hammasten kiristystä, ja vaikka sunnuntaina alkoi mennä paremmin, viimeisessä pelissä oltiin pakkovoiton edessä jos mielittiin eteenpäin. Vastustajana oli kukas muu kuin rakas vihollinen Saranac Lake - joukkue, joka oli paitsi kevyesti voittanut turnauksen jokaisen pelin, myös Lake Placidin kaikissa kauden aiemmissa kohtaamisissa.

Mutta jos oikein kovasti jotain haluaa, sen yleensä myös saa. Saranac Lake kaatui äärimmäisen kiihkeässä kamppailussa numeroin 2-1. Kummatkin paikallisjoukkueet matkaavat siis kahden viikon päästä sectionals-turnaukseen, josta jälleen kaksi parasta viidestä menee jatkoon: sillä kertaa sitten jo isoihin kemuihin eli Buffaloon state-turnaukseen.

Tokihan sain viikonlopun aikana olla ylpeä myös isoimmasta murusestani, jonka valmennettava Susan Dunklee teki olympiahistoriaa sijoittumalla 14:ksi pikakisassa: paremmin kuin kukaan yhdysvaltalainen nainen koskaan ennen. Adrenaliiniakin mahtui siihen hetkeen, kun viimeinen Susanin kymmenestä laukauksesta sujahti ohi taulun. Siinä sujahti muuten myös hopeamitali, joka vasta historiallinen olisi ollutkin. Mutta tää on just tätä.. ampumahiihto on urheilumaailman suurin "entä jos"-näytelmä.

Eli eihän meillä olisi voinut olla yhtään parempi viikonloppu, eihän? (Enkä kysy tätä nyt Pikkuveli-pololta, joka ihan varmasti olisi halunnut mieluummin hiihtää auringossa, kuin reissata isoveljiensä urheilusuoritusten perässä ympäri ämpäri koko viikonlopun. Sitä vaan ei kannata nyt ajatella, kaikkea ei voi saada.)