Adirondack 46er -projektini ei ole edennyt tänä vuonna kovinkaan hyvin. Ei oikeastaan ollenkaan. Olen kyllä noussut high peakseille tänäkin vuonna, helpoimmille niistä eli Cascadelle ja Whitefacelle jopa lukuisia kertoja, mutta yhtään uutta en 25 vanhan lisäksi ole saanut plakkariin. Kaikki ovat niin pitkän ajomatkan päässä.. tai sitten sekään ei riitä, vaan kapuamaan päästäkseen pitää vielä lisäksi patikoida tasaisella tuntikausia ennen kuin edes pääsee vuoren juurelle. Ja päivät, jolloin sekä keli että kalenteri olisi suosiollinen koko päivän reissuun, ovat vaan olleet liian vähissä.

Iroquois Mountain on kuitenkin poikkeus. Lähimmälle parkkipaikalle hurauttaa parissakymmenessä minuutissa, ja kiipeämään pääsee melkolailla heti. Todellakin.. Iroquoisille päästäkseen pitää nimittäin ensin kiivetä nelisen mailia kivikkoista polkua Algonquin Mountainille, joka on toiseksi korkein High Peak. Algonquinin huippu on paljas, paikoitellen sileä ja lähes pystysuora, joten sinne päästäkseen saa todellakin pistää itsensä peliin. Ja sitten Iroquois on Algonquinia matalampi. Eli Algonquinin huipulta pitää jatkaa maili alaspäin.. ja sitten taas kiivetä se sama maili takaisin Algonquinille, nelivedolla. Ja sitten laskeutua kivikkoiset neljä mailia takaisin parkkipaikalle. 

Haasteellista totta tosiaan, mutta kun pelimerkit ovat kohdillaan eli luvassa on auringonpaistetta eikä kukaan tarvitse minua koko päivänä, ihan mahdollista. 

Aloitin taivalluksen aamusta, heti jätettyäni Pikkuveljen kouluun. Eteneminen sujui kuin tanssi, kun pikku pakkanen oli jäädyttänyt mutaisimmat kohdat ja luonto oli kaunis sekoitus syksyä talvisilla kuorrutteilla.

Ylemmäs päästyäni talvi alkoi viemään voittoa. Huurteinen maa vaihtui lumeksi ja jääksi. Laitoin kenkiini jääpiikit, ja loikin niiden turvin parin ranskaa puhuvan seurueen ohi. Hekottelin mielessäni montrealilaisille.. kaupungilaiset olivat näemmä vähän lähteneet viettämään syyspäivää luontoon! Farkuissa ja lenkkareissa. Tokkopa pääsisivät lähellekään huippua.. Minä tyttö osasin tämän homman ja kaivelin repusta lisää kerroksia päälle.

Kaksi tuntia kiivettyäni arvelin olevani jo lähellä Algonquinin huippua, täysin suunnitellussa aikataulussa. Uskoin jonkun muunkin olevan siellä, sillä lumessa näkyi tuoreita tassun- ja kengänjälkiä. Kohta saavutinkin tämän parivaljakon. Nuori nainen istui lumen peittämällä kivellä ja yritti tärisevin käsin vaihtaa kuivia sukkia jalkaan. Syytä olikin: sinisten huulten ja loukkua lyövien hampaidensa välistä hän sai sanottua, että oli totaalisesti aliarvioinut kelin ja oli aikeissa kääntyä paluumatkalle. Koira ei selvästikään ollut samaa mieltä, se olisi halunnut lähteä mukaani :) 

Alkoi vaelluksen neliveto-osuus. Kiittelin itseäni paitsi jalassani olevista säänkestävistä hiihtohousuista, myös siitä että olin ohuiden (hiestä märkien) hiihtohanskojen lisäksi pakannut mukaan topparukkaset. Mikäs ne kädessä oli ottaa tukea jäisistä puunrungoista ja kivenlohkareista kun hilasin itseäni ylöspäin. Ei ollut kylmä, päin vastoin tunsin hikinorojen valuvan selkää pitkin. Ja miten kauniita lumipeitteiset puunlatvat olivatkaan!

Latvusten ihaileminen loppui saavuttuani puurajalle, ja samaan syssyyn loppui myös onnellinen virnistely. Puuton Algonquinin huippu oli täysin sään armoilla. Aurinkokaan ei enää paistanut, sen sijaan katselin lumoutuneena kuinka pilvimassat pyyhkivät silmieni edestä valtavalla nopeudella. Lumi pöllysi. Näky oli huikea, ja ajattelin vangita sen videolle. Ryhdyin kaivamaan puhelinta repusta, mutta kaduin yritystä saman tien. Topparukkaset kädessä en voinut käyttää puhelinta, ja hurja puhuri jäädytti paljaat, hikiset näppini saman tien tunnottomiksi. Aloin myös tuntea, miten viima jotenkin ihmeellisesti löysi tiensä vaatekerrosten läpi hikiselle iholleni. Nyt ei ilmeisestikään ollut tauon paikka, vaan oli syytä jatkaa matkaa jos ei halunnut kangistua hankeen.

Puskin muutamia metrejä eteenpäin. Käännyin katsomaan taakseni, ja totesin ettei minulla ollut harmainta hajua siitä missä olin juuri kulkenut. Eipä sillä, en tiennyt missä merkitty reitti kulki edessäkään. Vihaisesti tanssiva lumi peitti sekunneissa omat jälkeni, ja oli peittänyt jo kauan sitten alleen kallioon maalatut reittimerkit. Algonquinin huippu vilahteli näköetäisyydellä vauhdilla syöksyvien pilvien lomassa. Mutta jos sinne yrittäisin, mistä tietäisin mihin suuntaan Iroquoisille pitäisi lähteä laskeutumaan? Tai edes kotia kohti? Algonquinin huipulla olen ollut jo kahdesti, sinne pääsy ei olisi sinällään mikään sulka hattuun. Mielessä välkkyi joskus jossain näkemäni kyltti.

Nostin kädet pystyyn. Adirondack 46er-projekti ei todellakaan ole edennyt tänä vuonna.