Äitiys on ollut minulle jo monen vuoden ajan synonyymi huonolle omalletunnolle. Ihan ensimetreillä niin ei muistaakseni ollut, olin kai liian nuori ja huoleton.. tai sitten asiaan vaikutti se, että oli vain yksi huollettava. Keskiveljen ja erityisesti Pikkuveljen tulon jälkeen tunne alkoi kuitenkin voimistua asteittain. Olin aina väärässä paikassa, vääristä syistä ja väärään aikaan.

Hoitovapaalla pää hajosi ja rahat loppui, eikä voinut tarjota lapsille kehittäviä harrastuksia ja kallista laadukasta ruokaa. Piti siis mennä töihin ja sysätä lapsiparat säilytykseen päiväkotiin. Töissä oli kivaa, mielenkiintoista ja kiireistä - enemmänkin kuin 8 tuntia päivässä. Olisin niin halunnut tehdä työni kunnolla enkä vasemmalla kädellä, saada tunteen että kaikki on hallinnassa, jäädä offiisille neljän jälkeen muiden tunnollisten kanssa. Mutta perhe tarvitsi äitiä, piti mennä ajoissa kotiin. Isikin oli aina välillä kotona pitkiltä leireiltä, joilla hän vietti aikaa parikymppisten, tiukkalihaisten neitokaisten kanssa. Kontrastin täytyi olla huikea kotielämään verrattuna; kotona lyllersi ja huohotti tällainen lössykkä mammaihminen, jonka olisi pitänyt ehdottomasti lähteä ainakin lenkille ja mieluusti myös salille. Mutta Keskiveljellä oli kasvukipuja, piti hieroa sen jalkoja siihen asti kun se nukahtaa. Naapurimakuuhuoneesta kuului Isoveljen pyyntöjä tulla käymään hänenkin sänkynsä ääressä. "Joo joo, tulen kun ehdin", vastailin. Kun sitten vihdoin ehdin, Isoveli oli jo nukahtanut. Seuraavana päivänä tuli koulusta viestiä, että jo ilmeisesti pitempään kytenyt tilanne oli räjähtänyt käsiin ja Isoveli oli päätynyt väkivaltaisen välikohtauksen päätähdeksi. Se olisi varmasti halunnut puhua tilanteesta edellisenä iltana ennen nukkumaanmenoa.. saada neuvoja ja tukea Äidiltä, joka olisi ehkä voinut ennaltaehkäistä tappelun. Mutta joka ei taaskaan ehtinyt kun oli valinnut olla väärässä paikassa.

Vaan nyt on kaikki toisin! Minulla on joka ikinen arki-iltapäivä kolme tuntia, viikossa siis huikeat 15 tuntia ihan omaa aikaa saada asiat hallintaan. Siinä ajassa ehtii tehdä vähän (eli juuri sopivasti ) töitä päästäkseen irti kotikeskeisyydestä: päivittelen tekemiäni nettisivuja ja pykään kasaan Keskiveljen koulun viikottaista uutiskirjettä. On rutkasti aikaa pyrkiä haikailemaani tiukkalihaisuuteen (ja ennenkaikkea virkeämielisyyteen) ihastuttavilla lenkkipoluilla ja raa'alla raudanväännöllä. On aikaa tehdä tyhmiä kotiaskareita pois alta, että olisi sitten illalla aikaa keskittyä siihen tärkeimpään. Lapsiin! Noihin vuosien ajan heitteillä olleisiin ihmisolentoihin, jotka eivät itse päättäneet tähän maailmaan ilokseni ja huolekseni haluta. On VIHDOIN aikaa keskittyä lapsiin persoonina, mutta myös käytännön asioihin: olla perillä kolmen eri koulun kommervenkeistä ja pitää aktiivisesti yhteyttä opettajiin.

Eilen iltapäivällä vietin tunnin kirjastossa ja toisen tunnin kirjakaupassa etsimässä Isoveljelle kirjoja. Hän ei ole koskaan ollut innokas lukija (poikkeuksena Aku Ankat), mutta silloin tällöin tapahtuu sellainen ihme että "se oikea" osuu kohdalle ja hän ahmaisee kirjan päivässä. Middle Schoolin kuudennella luokalla pitää lukea lukukauden aikana tietty määrä kirjoja 1849 nimekkeen listalta. Tuon listan kanssa siis haahuilin kirjastossa ja kaupassa koittaen etsiä luettavaa, joka ei alkuunsa säikäyttäisi tuhdilla olemuksellaan, imaisisi mukaansa ensimmäisestä sivusta lähtien, olisi aihepiiriltään 11-vuotiasta poikaa kiinnostava, kieleltään niin yksinkertainen ettei rajallinen sanavarasto tuottaisi ongelmia, mutta joka kuitenkin löytyisi yläkoulun kirjalistalta. Ei ihan helppoa, varsinkin kun kirjastossa ja kaupassa kirjat oli aakkostettu kirjailijan mukaan, listalla taas kirjan nimen mukaan.. Hyvin usein kävi niin, että löysin mielestäni täydellisen kirjan jota ei kuitenkaan ollut listalla. Tai bongasin listalta tutun, lupaavan nimen ja kirjailijan, mutta kyseistä opusta ei ollutkaan valikoimissa. Ei ihme, että Isoveli tuskastuneena valitti ettei KOSKAAN ehdi löytää muutaman minuutin mittaisen koulukirjastokäynnin yhteydessä mitään sopivaa... Kahden tunnin uurastuksen jälkeen pääsin kuitenkin vihdoin lähtemään kotiin päin kuusi kirjaa mukanani. Ja ehdin vielä käydä rullaluistelulenkilläkin ennen Pikkuveljen hakemista! Oi elämä, että tunsin itseni HYVÄKSI ÄIDIKSI.

No joo.. mutta jotta tästä ei tulisi blogi jota ihmiset a) lukevat unohtaakseen oman kamalan elämänsä mun superelämäni avulla tai b) eivät lue ollenkaan, kun kaikki on täällä niin vastenmielisen ihanaa ja täydellistä, paljastan etteivät kirjahankintani sitten kuitenkaan menneet ihan putkeen. Isoveli oli unohtanut mainita, että opettaja oli antanut yleisohjeen valita kirjoja, joiden taso on 5,0 pistettä tai enemmän. Yksi valitsemistani kirjoista ylsi peräti 4,8 pisteeseen, muut jäivät senkin alle.. No, onneksi minulla on AIKAA ja tarmoa hakeutua tänään opettajan pakeille ihmettelemään, miksi kielipuolioppilasta koskisi lukemisen osalta samat vaatimukset kuin natiivejakin. Minusta, lapsilleen täydellisesti omistautuneesta desperate housewifesta, on hyvää vauhtia tulossa opettajien lempivanhempi!

Ja sitten lisää paljastuksia. Päivän päätteeksi täydellisellä Äidillä meni herne kärsään ja pahasti. Keskustelimme ruokapöydässä juurikin näistä lukemis- ja kouluasioista Isoveljen ja Isin kanssa. Huoleton rupattelu kuitenkin kääntyi väittelyksi, kun kumpikin herra alkoi suureen ääneen ja ikävän ivalliseen sävyyn väittää minulle vastaan asiassa, jonka tälläkin hetkellä uskon tietäväni paremmin kuin kumpikaan heistä. Minulla kun on ollut AIKAA päästä perille systeemeistä. Isoveljen vastaanväittämiseen olen tottunut ja osaan yleensä suhtautua siihen huumorilla, mutta Isin inttämiseen paloi hihat lopullisesti. Isi on tällä hetkellä perheessämme se, joka saa mielin määrin päteä (ihan aiheestakin) kodin ulkopuolella. Minä voin oikeastaan päteä vain lapsiin liittyvissä asioissa, ja silloin ollaan aika herkillä kun eräs yrittää viedä senkin. Onneksi meillä oli maito loppu, ja niinpä perheen ainoa rinsessa sai hyvän syyn rynnätä ylös pöydästä, rämistellä astiat sirpaleita juuri ja juuri välttäen pesukoneeseen ja paiskata ulko-oven tarpeettoman kovaa kiinni. Huoltoasemalle päästyäni purin tippa linssissä raivoni kahteen gallonan (3,8 l) maitotölkkiin, jotka sain täräyttää adrenaliinia puhkuen ensin hämmästyneen myyjän eteen tiskille ja sitten vielä vähän rajummin auton etupenkille (onneksi ne ovat muovia). Kotijääkaappiin pystyinkin laittamaan maidot jo ihan nätisti