Siinä ne nyt ovat! Mumsit purkeissaan, kurpitsat kavereina. Takaoven kiviportaille pitää ehkä ostaa vielä lisää kurpitsoja, se kun on ikäänkuin julkisivun puoli ja näkyy kauas.

Pihatuunailun lisäksi sain suoritettua toisenkin asian to do -listaltani. Yhdysvaltain hallituksen vuosittaiseen Green Card -arvontaan ilmoittautuminen alkoi eilen, ja pistin paperit vetämään. Arvontaan saa ilmoittautua marraskuun alkuun saakka, ja sitten arvontaviranomaiset alkavat tutkia montako paikkaa kullekin maalle annetaan arvonnassa. Mitä pienempi kansakunta ja mitä vähemmän maasta tulee siirtolaisia USAan vuosittain, sitä paremmat prosentuaaliset mahdollisuudet arvonnassa on voittaa. Veikkauksen slogan "Suomalainen voittaa aina" pitää siis tässä tapauksessa paikkansa aika suurella todennäköisyydellä - nyt pitää sitten vaan toivoa että yksi niistä suomalaisista olen minä

Pelkkä arpaonni ei kylläkään takaa green cardin saamista: se vain antaa oikeuden nopeaan ja ilmaiseen käsittelyyn. Eli jos satun voittamaan joskus ensi kesänä suoritettavassa arvonnassa, minun täytyy toimittaa varsinainen green card hakemus liitteineen syyskuun 2012 loppuun mennessä. Liitteillä tarkoitetaan koulu- ja työtodistuksia ja kaikkia mahdollisia suosituksia siitä, että juuri minut kannattaisi valjastaa USAn veronmaksajaksi. Jos paperini hyväksytään, saan green cardin haltuuni 1.1.2013. (tilastotietona mainittakoon, että jo useiden vuosien ajan kaikki arvonnassa voittaneet suomalaiset ovat myös saaneet green cardinsa). Sitten voisin hakea täältä töitä, ja koko perhe saa siinä sivussa saman oikeuden. Jospa minä jatkankin leppoisaa vapaaherrattaren elämää ja pistän Isoveljen tienaamaan elantoa vaikka taksikuskina kun se 16-vuotiaana saa NY:n osavaltion ajokortin?

Totta puhuen, en uskalla edes arvailla missä olemme vuonna 2013, saati sitten siitä eteenpäin.. Elämä kun tuntuu olevan ylläviä käänteitä täynnä, esimerkiksi kampaajalla. Marssin sisään ilman ajanvarausta kuten aina (taisin jossain vaiheessa mainita viehtymyksestäni ex tempore -elämään?), eikä vakikampaajani ollut paikalla. Sen sijaan hiukseni tarjoutui leikkamaan vanhempi (tai no... VANHA, toinen jalka haudassa) rouva. Suostuin, eihän tavoitteena ollut mikään avantgardistinen luomus vaan yksinkertainen kuivien latvojen saksiminen. Täti kysyi, haluanko hiustenpesun. Vastasin että en kiitos, hiukset on pesty 10 minuuttia sitten salilla ja ne ovat yhä kosteat. Täti istutti minut tuoliin, ja alkoi suureksi hämmästyksekseni leikata kuontaloani ennätysvauhtia. Sakset suihkivat niin ettei kipinöiden sinkoilu ollut kaukana, ja hiuksia lenteli ympäriinsä. Lopuksi päähäni läiskäistiin muotovaahtoa valtava vuori, ja sitten alkoi hiustenkuivaaja laulaa. Mummo huohotti hengästyneenä. En saanut sanotuksi mitään, katselin vain tyrmistyneenä peilin kautta että mitäköhän ihmettä tässä oikein tapahtuu..

Vihdoin täti rauhoittui ja katsoi hymyillen minuun peilin kautta. "Täytyy sanoa, että olen aika ylpeä itsestäni. Alle 10 minuuttia ja valmista tuli! Töihinkös sinulla siis oli kiire?" Olin ihan äimän käkenä, mutta sitten tajusin että mummeli oli varmaan kuullut jotain ihan muuta kun mainitsin alussa 10 minuuttia sitten pestyt hiukset. Tyyliin "ei kiitos pesua kun minulla on vain 10 minuuttia aikaa"... Maksaessani selvisi, ettei mummo kuullut oikein muutenkaan mitään. Pokka piti juuri ja juuri autoon asti, mutta sitten aloin nauraa hysteerisenä. Elämäni vauhdikkain kampaajakäynti, ja ihme kyllä ihan onnistuneella lopputuloksella!