Esikouluun syksyllä suuntaava Pikkuveli otti eilen askeleen kohti koululaislookia. Omenaa rouskutellut Pikkumies syöksyi yhtäkkiä tukka pystyssä luokseni kiljuen "Onko tää hammas? Onko tää hammas?" Olihan se. Yön aikana se sitten maagisesti muutti muotoaan...

Ovemme taakse ilmestyi eilen pariskunta Marcia ja Väinö Kola. He lomailevat parasta aikaa Lake Placidissa, jossa Marcia on syntynyt ja viettänyt nuoruutensa. 7-kymppinen pariskunta asuu Mainessa, jonne Väinö muutti perheensä kanssa Suomesta 14-vuotiaana. Miten he sitten päätyivät meille? Päiväkävelyllään he olivat huomanneet postilaatikossa suomalaiselta haiskahtavan nimen, ja päättivät välittömään amerikkalaistapaan tulla kysymään josko satumme olemaan suomalaista sukujuurta Vähintään yhtä välittömästi kutsuin heidät sitten sisään saakka, ja vietimmekin sohvalla oikein mukavan juttutuokion englanniksi ja suomeksi, jota Väinö yhä edelleen puhuu sujuvasti. Väinö muunmuassa yritti saada Isoveljeä myöntämään, että pojalla on oltava ikävä takaisin Suomeen. Itse hän oli jakanut kaksi ensimmäistä Amerikan-vuottaan epätoivon vimmalla lehtiä, että olisi saanut kasaan muuttorahat palatakseen takaisin kotiin.. Isoveli ei kuitenkaan myöntänyt tarvetta lehtienjaolle tai muillekaan pakoyrityksille. Kolan pariskunnan alkuperäinen sukunimi on muuten Kokkola. Nimeä oli kuitenkin hieman lyhennetty, sillä täällä se oli pyrkinyt jatkuvasti muuttumaan CocaColaksi

Nimistä tulikin mieleeni, että ylinopeusrangaistukseni mitättömäksi parkkirikkeeksi taikoneen juristin nimi on Arthur S. Lussi. Tuomari, joka parkkisakkopäätöksen Crown Pointin oikeusistuimessa teki, on puolestaan nimeltään Arthur S. Miclette. Sattumaa tai ei, ottaen huomioon nimen vaikutuksen omassa perimässäni, en voi olla ajattelematta että tuolla jossain minulla taitaa olla Arthur-niminen suojelusenkeli...