Jos tämän blogin ensimmäinen kirjoitus sai sinut oksentamaan vihreänä kateudesta, niin se tapahtui täysin turhaan. Sorry, dude. Ekaksi kirjoitukseksi oli vaan pakko saada jotain positiivista, sillä täällä ON ihan kivaa ja asiat ON kaiken kaikkiaan ihan hyvin. Jos olisin aloittanut kertomalla kaikesta mitä meille on oikeasti tapahtunut ekoina päivinä, blogi olisi alkanut vähän surkeasti. Sillä:

Matka ei mennyt kaikilta osin ihan putkeen. Etukäteen oli toki tiedossa, että kolmesta lennosta, lauttamatkasta ja parin tunnin automatkasta koostuva muuttomatka ei voi olla yhtä juhlaa. Etenkään, kun matkaseurue koostuu enemmän tai vähemmän stressaantuneesta avioparista sekä kolmesta kukonlaulun  aikaan herätetystä tenavasta, joista yhdellä on ärhäkkä silmätulehdus ja siitä johtuva äärimmäisen lyhyt pinna, toisella vakava uhmaikä ja kolmannella esiteinioireita.

Pojat kyllä itse asiassa pärjäsivät lopulta loistavasti. He jaksoivat tönöttää ikuisuuden check in -luukulla, kun me vanhemmat purimme ja pakkasimme uudestaan jo kertaalleen kotona punnitut kuusi lätkäkassia (kas kun kotivaaka näytti monta kiloa liian vähän. Se on näyttänyt monta kiloa liian vähän jo monta vuotta. Arrrrghhhh!!!!). Ensimmäinen lento Helsingistä Tukholmaan oli ihan pala kakkua. Toinenkin lento Tukholmasta Newarkiin sujui leppoisasti, sillä jokaisella istumapaikalla oli oma pieni pelikonsoli/elokuvavalikko ja pojilla kerrankin lupa pelata ja tuijotella ruutua ilman aikarajoituksia.

Ja sitten olimmekin Amerikassa, tähtilipun alla. Mikä tiesi sitä, että kaikki ne kuusi lätkäkassia ja viisi selkäreppua oli tullattava henkilökohtaisesti vaikka meillä oli edessä vielä yksi maan sisäinen lento. Mielenkiintoiseksi asian teki se, että tuloterminaalimme ei ollut sama kuin seuraavan lennon lähtöterminaali ja kuinka ollakaan: juuri MEIDÄN amerikkaantulopäivänä matkatavaroiden liikuttamisesta huolehtiva systeemi oli rikki. Tavarat piti siirtää siis omin pikku kätösin terminaalista A terminaaliin B. Kerrankin olin ehkä vähän pettynyt, että kaikki lätkäkassimme löytyivät hihnalta. Ihan jokainen kuudesta ihmisenkokoisesta pötkylästä. Pötkylät jaettiin kahteen kärryyn, joista toista työnsi Isi ja toista Isoveli. Pikkuveli nukkui, ja äidin kädet tarvittiin hänen kantamiseensa. Keskiveli raahasi useampaaa reppua. Kaikilla oli hirveän kuuma ja kamala väsy.

Koska olimme Amerikassa eikä missään helsinkivantaalla, terminaalit olivat tietysti ISOJA ja niiden välimatka oli SUURI. Niin suuri, että piti mennä monella hissillä ylös ja alas, pujotella siinä välissä kilometritolkulla ihmismassojen läpi ja sitten vielä kiitää "ilmassa" kulkevalla hassulla junalla. Jos joku Amerikassa EI ole suurta, ne ovat automaattisesti sulkeutuvat ja avautuvat ovet. Niitä ei ole selvästikään suunniteltu kolmea lätkäkassia kuljettaville lentokenttäkärryille eikä 10-vuotiaalle, joka pelkää kuollakseen hissejä ja itsestään sulkeutuvien ovien väliin jäämistä. No, se tuli ainakin todistettua Isoveljelle moneen kertaan, että ovet eivät rusenna ketään väliinsä kuoliaaksi: eivät hissinovet eivätkä myöskään hassujen junien ovet. Ne vain vähän leikittelevät.. puristavat sillälailla sopivasti että pulssi kiihtyy ja lusikallinen uhkaa lorahtaa pöksyyn. Glup.

No niin, lennoista ja niiden väleistä kuitenkin selvittiin ja pääsimme vihdoin pienelle, kodikkaalle Burlingtonin kentälle (pikkujuttuja olivat ne, että vikalla lennolla Pikkuveli meinasi pissata housuun kun joku jäi asumaan lentokoneen ainoaan vessaan ja Keskiveli kaatoi päällensä tölkillisen cokista). Burlingtonin lentokentältä löytyi meille helposti vuokra-auto, 12-hengen pikkubussi, jonka uumeniin upotimme vaivatta lätkäkassimme ja itsemme. Tuli tunne, että NYT kaikki alkaisi sujua kuin elokuvissa: ajaisimme auton lautalle, lautta veisi meidät järven yli (jonka kiertäminen autolla kestäisi viitisen tuntia) ja sitten köröttelisimme pikku matkan (1,5 tuntia) uuteen kotiin Lake Placidiin.

Mutta mutta. Päivän viimeinen purkki olikin puksuttanut lätäkön yli silloin, kun me vielä istuimme lentokoneessa. Kiirehän meillä ei kyllä ollut, joten ryhdyimme etsimään yösijaa Burlingtonista. Tsadaa: kaupungissa oli käynnissä iso konferenssi, ja joka ikinen hotelli ja motelli lähiseudulla täynnä. Onneksi Isi kuitenkin kekkasi suuntaa-antavan BurgerKing-aterian syötyään, että järven ylittäviä lauttoja lähtee muistakin kaupungeista. Ja pääsimmehän me sen jorpakon yli. Ja kotiin Lake Placidiin. Jossa oli IHANAA (kts edellinen kirjoitus).

Kunnes sekä kuopukselle että esikoiselle nousi vuorokausi saapumisemme jälkeen kuume, joka jälkimmäisellä jatkuu edelleen eli jo neljättä vuorokautta. Ei niin ihanaa. Etenkään, kun perheemme "health plan" eli sairasvakuutus ei olekaan vielä kunnossa kuten piti.. Jos kuume vielä huomenna jatkuu, pitää miettiä, haluammeko laittaa ties montako taalaa puheluihin selvittääksemme missä pääsee lääkäriin (puhelinhommelitkaan ei olleet kunnossa kuten piti, olemme suomalaisten liittymiemme varassa). Ja selvittää, maksaako lääkärikäynti ilman vakuutusta täällä 200 vai 500 taalaa. On vähän sellainen kutina, että Amerikassa kaikki on suurta eli myös lääkärimaksut. Toivottavasti emme saa koskaan tietää kuinka suuria.