Alku aina hankalaa, lopussa kiitos seisoo. Yrittänyttä ei laiteta. Vaikeuksien kautta voittoon. Kärsivällisyys palkitaan. Kärsi, kärsi, kirkkaimmat kruunun saat. Jonkin edellämainituista sanonnoista soisi jo pikku hiljaa lunastavan paikkansa nyt kun maastapakoa on jatkunut jo 18 vuorokautta, eikä mitään kiveen hakattua lupausta kiitoksen seisomiselle ole olemassa.

Viime maanantai oli siis toivoa täynnä. Konsulaattin oli viisumihaastatteluaika varattuna klo 10, ja täysin tavoistaan poiketen perhe oli paikalla jo kymmentä vaille eikä yli. Se tosin oli turhaa, sillä ilmeisesti noin sadalle muullekin epätoivoselle wannabe-amerikkalaiselle oli annettu sama tapaamisaika. Kaiken maailman turbaanipäitä ja riisireiskoja kyllä kutsuttiin tiskille, mutta ei pellavapääperhettä.. jonka pellavapäisimmät jäsenet alkoivat kahden tunnin kohdalla olla jo melkoisen innokkaita pääsemään kokonaan pois. Konsulaatin turvatarkastukseen näet oli kuulunut kaiken henkilökohtaisen omaisuuden luovuttaminen vartijoiden haltuun: ei kirjoja tai kännyköitä ajankuluksi, ei edes evästä syötäväksi. Nettilomakkeiden täyttö oli siis ollut vasta alkusoittoa USAn konsulaatin harjoittamalle ihmisrääkkäykselle.

Vuoro kuitenkin tuli odottamalla (hei, kärsivällisyys palkittiin!). Perhe kerääntyi lauhkeana ja äärimmäisen yhteistyöhalukkaana pleksin takana nyrpeilevän virkailijan eteen, ja sormet ja varpaat ristissä seurasi kun virkailija tutki hartaudella täytettyjä lomakkeita. "Täällä on yksi rasti väärässä kohdassa. Olkaa hyvä ja menkää hotelliinne korjaamaan asia, tervetuloa huomenna uudelleen." Perheen pää tuijotti virkailijaa epäuskoisena. "Anteeksi nyt mutta juuri se rasti ei VOI olla väärässä kohdassa.. Olen 100 % varma että nimenomaan tuon kohdan laitoin oikein." "Olkaa hyvä ja palatkaa hotelliin korjaamaan asia, tervetuloa huomenna uudestaan", virkailija toisti tyynen rauhallisesti.

Siis yksi ainoa rasti noin viidestäsadasta. Ja vaikka virkailija tasan tarkkaan tiesi missä rastin olisi kuulunut olla (mikäli se edes oli väärin), sitä ei tietenkään voinut korjata paikanpäällä. Eivätkä lomakkeet luonnollisestikaan olleet tallessa ja helposti muokattavissa missään järjestelmässä. Ei, ne piti täyttää alusta saakka uudestaan sillä samalla työllä ja tuskalla kuin viimeksikin. Onneksi nyt oli kuitenkin kyseessä vain yhtä henkilöä koskevat lomakkeet eikä kaikkia viittä perheenjäsentä. Maanantain loppupäivän ohjelma oli kuitenkin taattua tuttua tavaraa.

Tiistai-aamuna perhe löysi itsensä jälleen konsulaatin odotustilasta. Siellä oli myös aika monta muuta tuttua kaveria edelliseltä päivältä. Kumma kun ne rastit ei kaikilla osu oikeisiin kohtiin! Vertaistuki ei kuitenkaan hirveästi lohduttanut, varsinkin kun odotusajassa tehtiin uusi ennätys: 4 tuntia. Laiva on lastattu vaikka millä oli kova sana. Hämmästyttävää kyllä, itse viisumihaastattelu oli sitten pala kakkua ja kesti ehkä kolme minuuttia. Asiat olivat kunnossa, viisumi hyväksytty. Mutta nuolaistahan ei tunnetusti pidä ennen kuin tipahtaa... päivän pommi oli, että passit jäisivät leimattavaksi konsulaattiin ja ne olisivat valmiit 4-6 työpäivän kuluttua (eli koska oli tiistai, viikonloppu tulisi väliin väistämättä.. maanantainen virkailija oli varmasti laskenut tämän). Sitten passit toimitettaisiin "muutamassa päivässä" paikkaan B josta ne saisi aikanaan noutaa. Voisikohan konsulaatista saada "Vuoden Kehittäjä" -palkinnon jos ehdottaisi viisumileimasimia ihan siihen siihen tiskille?

No, ainakaan ei ollut enää mikään pakko päivystää Montrealissa kutsua haastatteluun. Ei pakko yrittää ymmärtää ranskglantia. Suunta otettiin kohti 500 kilometrin päässä olevaa Torontoa. Ja koska kuvat ovat jääneet edellistä päivityksistä vähän vähemmälle, otetaan niitä nyt tähän väliin oikea kimara akselilta Hockey Hall of Fame ja CN Tower.

 
Kovat kundit pukkarissa.

 
Vielä kovempi kundi.

Toiset pääsee vitriiniin maaliensa takia, toiset joistain muista "ansioista".. Mutta kuningas se on jäähykuningaskin (MM 2006).

Keskiveli harjoittelee tuulettamaan Stanley Cup-voittoa.

Minäkö? Tuonne ylöskö?

Toronto kasvaa joka vuosi noin Oulun kokoisen kaupungin verran. Jonnekin tuonne se kai päättyy...

Lasilattialla ja sen reunalla.

Niin, huomenna olisi sitten taas maanantai ja maagiset neljä työpäivää haastattelusta kulunut. Maahan on tosin satanut ehkä tuhannesosamillimetri lunta, mikä on USAssa (ja sitä myöten varmaan myös sen konsulaateissa) erittäin pätevä syy lopettaa kaikenlainen liikehdintä ja toiminta. Toivorikkaina perhe on kuitenkin palannut suosikkikaupunkiinsa Montrealiin. Hyvää Itsenäisyyspäivää vaan kaikille!