En tiedä kuinka yleinen ilmiö tämä on lasten keskuudessa, mutta itseäni jaksaa aina hämmästyttää se, miten vastenmielistä ulkoilemaan lähtemisestä tulee mitä isommaksi lapset kasvavat. PIkkuveli sentään tykkää toistaiseksi puuhastella pihalla ja usein jopa ihan itsekseen, mutta kahta vanhempaa ei auringon sädehtiminen hangilla tunnu vetävän puoleensa ollenkaan. Verhot vaan vedetään tiukemmin ikkunaan ettei ruutu häikäisisi :O Ja nyt en puhu ikkunaruuduista.

Tänä viikonloppuna meitä suosi aivan erityisen upea ilma. Pikku pakkanen ja pilvetön taivas, ahhhhh. FB:ssa julkaisemani, harkitun harhaanjohtavat kuvat antavat sen vaikutelman että reipas, tervehenkinen perheemme on jälleen kerran ollut elementissään ja yksimielisesti päättänyt lähteä tuntikausiksi laskiaismäkeen auringosta nauttimaan. Totuus on kuitenkin se, että lahjomalla minä nuo vetelykset sinne sain (laskiaispullaa vaan niille jotka laskevat), kutakuinkin puoli tuntia siellä viihdyttiin ja näin ratkiriemukasta siellä keskimäärin oli:

On kyllä sanottava, että talvi ON kesään verrattuna haasteellista aikaa. Silloin (" ei voi ees pelata jalkapalloa" sanoo Keskiveli sillä ah niin narisevalla äänensävyllään) ja ulos lähteminen vaatii aina pienen jumpan takkien, pipojen ja parittomien rukkasten kanssa. Kesällä sen sijaan ei tarvitse välttämättä edes kenkiä. Sen kyllä sitten huomaa sohvissa ja kokolattiamatoissa, mutta en jaksa kamalasti nipottaa: se on pieni hinta siitä, että kakarat lähtevät ulos maanittelematta.

Melkoinen sisäkissa taisin olla kyllä saman ikäisenä itsekin. Muistan oikeastaan tasan kolme kertaa kun leikin lapsena omaehtoisesti talvella ulkona. Eka on sellainen, kun keksin mielestäni mahtavan leikin: kiipesin kotimme katolle ja aloin hyppiä sieltä kinokseen naapurin lasten hurratessa maan kamaralla. Meillä ei tietenkään ollut vanhempia kotona, mutta naapurista syöksyi ulos valveutunut kotirouva(!!!) joka keräili omat lapsensa nopeasti helmoihinsa ja huusi menevänsä soittamaan kantelupuhelun äidilleni. Uhmakkaana huusin takaisin että soita vaan, mä hypin vielä kunnes tulet kertomaan käskikö äiti lopettaa. Mutta ei se ollut enää niin kivaa kun kukaan ei ollut katsomassa. Eikä varsinkaan auttamassa pois kinoksesta, jonne upposin seuraavalla hypyllä niin syvään että taisi ihan tulla itku.

Toinen mieleen jäänyt talvinen ulkoleikki on lumilinnan rakennus. Kaivelin ja kasasin linnaani pitkään ja hartaasti, ja kun menin sisään, minulle nousi kuume. Seuraavana päivänä käytiin diagnosoimassa lääkärissä tulirokko, jonka sekoitin tuhkarokkoon ja olin päiväkausia jokseenkin varma että seurava vaihe on tappava aivokalvontulehdus. En uskaltanut enää mennä lähellekään tautipesäkkeeksi osoittautunutta lumilinnaani.

Kolmas talvileikkikerta on vähän saman tyylinen: leikin takapihallamme hevosta hypellen lumesta tekemieni esteiden ylitse, ja seuraavassa hetkessä löysin itseni hangesta oksentelemasta. Niissä merkeissä menikin sitten kolme seuraavaa päivää: ykä oli tullut kylään. Talven syytä: vähemmästäkin menee vatsa sekaisin kun pitää lumessa pomppia.

Hirveän traumaattista - ja silti saan nykyisin ahdistuskohtauksen ellen pääse vetämään keuhkoja täyteen raitista ilmaa vähintään kerran päivässä, oli sitten kesä tai talvi. Ehkäpä pojillakin on siis vielä hyvät tsäänssit parantua talvi-ilma-allergiastaan: mitään näin kamalia muistoja en tiedä heidän vielä saaneen vaikka ulos välillä pakotetaankin - vaikka sitten pakkopullan voimalla.