Jäin edellisen postauksen ja sen kirvoittaman kommentin jälkeen märehtimään tuota "elämän parasta aikaa" -juttua. Kun tarkkaan miettii, olen tainnut koko elämäni elää elämäni parasta aikaa! Tai siltä se on siis kulloinkin tuntunut. Koskaan ei ole ollut sellainen olo että kaipaisi menneitä, haluaisi palata edelliseen elämäntilanteeseen, saati kauemmaksi menneisyyteen. 

Melko onnekasta, luulisin. Onnistuisikohan sitä pitämään samanlaisen nousukiidon elämänsä loppuun asti? Siinäpä tavoitetta!

Pikkuveljelläkin oli tavoite, viime viikonlopulle. En tiedä huomasiko kukaan hänen kanssaan kesällä aikaa viettäneistä, että Pikkuveli elää vakavasti otettavassa mäkihyppybuumissa. Hän katselee päivittäin youtubesta mäkihyppyvideoita, jopa sellaisia esihistoriallisia missä lentää Nykäsen Matti. Analysoi tyylejä, vertailee mäkiä. Hän kuivaharjoittelee pitkin päivää asettumalla kesken muiden puuhiensa yhtäkkiä laskuasentoon, ja ponnistamalla sitten ilmaan - jatkaakseen sitten muina miehinä muita puuhiaan.

Vaikka Pikkuveli on hypännyt menneinä talvina mäestä oikeastikin jo monet kerrat, noloja salaisuuksia on kaksi. Ensinnäkin, hän ei ole ikinä hypännyt oikeilla mäkihyppysuksilla ja -monoilla. Mäkihyppysukset ovat pelottavan pitkät: oikeaoppisesti 146% hyppääjän pituudesta. Pikkuveljen kokoisen ihmisen kuuluu siis hypätä reilusti yli 2-metrisillä kapuloilla. Voitte kuvitella, että niitä on hiukan vaikeampi hallita kuin puolet lyhyempiä laskettelusuksia (joilla Pikkuveli on hypännyt tähän asti). Toisekseen, kuten hiihtäjätkin, OIKEAT mäkihyppääjät tehdään kesällä. Eikä Pikkuveli ole ikinä HYPÄNNYT muovimäestä. Alastulorinnettä hän on kyllä päästellyt menemään, ja käynyt harkitsemassa hyppäämistä lähtöpuomilla, mutta jättänyt sitten hankkeen sikseen (huh). Nyt kun tämä totuus on paljastettu, wannabe-hyppääjän itsepettymystä huokuvan ilmeen voi kyllä huomata esim. tästä kesäkuisesta postauksesta.. Kynnys leiskauttaa hyppy lumen sijasta muoville on ollut yksinkertaisesti liian suuri, eivätkä ahdistuneet ilmeeni ja täysin ponnettomat piipitykseni "hyppää vaan, hyppää nyt, hyvin se menee *toivotaantoivotaan*.." ole varmaankaan ainakaan madaltaneet sitä :D

Viime viikonloppuna Pikkuveli osallistui sitten mäkihyppyleirile. Muovimäessä, tietenkin. Leirin ensisijaisena tavoitteena oli hänen osaltaan totutella vihdoin oikeisiin hyppysuksiin ja laskea alastulorinnettä niillä niin monta kertaa että jättikapulat varmasti alkaisivat tuntua omilta. 

Kävin vain jättämässä pojan aamulla hyppyreille, ja lähdin sitten äkkiä karkuun. Yritin keksiä kovasti muuta tekemistä ja ajateltavaa koko pitkäksi päiväksi, mutta jotenkin kummasti puhelin pysyi koko ajan tiukasti kädessä valmiina vastaanottamaan puheluita. Esimerkiksi ensiavusta.

Sellaista ei kuitenkaan tullut. Noutaessa vastassani oli säteilevä mäkikotkanpoikanen, joka oli yllätyksekseni läpimärkä ja kurainen. Märkyys johtui toki ensinnäkin siitä, että hyppypuku on aika tuhti asu 28 asteen helteeseen, etenkin kun jokaista hyppyä edeltää kiipeäminen mäkitorniin painavia suksia kantaen. Uudelleen, uudelleen ja uudelleen... Siinä hommassa pukkaa niinsanotusti soijaa. Mutta tiesittekös sitä, että muovimäki pidetään liukkaana ruiskuttamalla sille jatkuvasti vettä? Muovia ei kuitenkaan jatku loputtomiin, vaan ennen pitkää hyppääjä liukuu ruoholle. Joka kuluu pois kun sille liu'utaan riittävän monta kertaa. Tyypillisesti sukset sitten enemmän tai vähemmän töksähtävät multaiseen hiekkaan, mikä aiheuttaa usein rähmälleen lävähtämisen liu'un päätteeksi. Ja vaikka hyppääjä ei päätyisikään suutelemaan maata, suksen pohjat likaantuvat joka tapauksessa jokaisella hypyllä. Ja sitten hyppääjän pitää ruiskuttaa ne puhtaiksi ennen kuin asettuu uudelleen lähtöpuomille. Kesämäkihyppy on siis märkä ja likainen laji - uusi ahaaelämys minulle. 

On aina yhtä hienoa nähdä kun joku pääsee tavoitteisiinsa, voittaa pelkonsa ja jopa ylittää ne tavoitteet. Esimerkiksi näin!

https://www.youtube.com/watch?v=X7Obcd5pxyo

https://www.youtube.com/watch?v=OnIHh6sBphU

 

 

K120. One day.