Uhkasin jo muutama postaus sitten kertoa lisää pärjäävistä lapsista. Vähäksi aikaa ehdin jo unohtaa uhkaukseni, mutta tänään ruokapöytäkeskustelussa Pikkuveli taas sylkäisi sen halveksuvasti suustaan. Safety first. Amerikkalaisen vanhemmuuden punainen lanka, joka meidän perheessä on muodostunut punaiseksi vaatteeksi. Lause, joka lasteni mielestä tuhoaa kaiken hauskan, ja tämän äidin epäilysten mukaan tuhoaa mahdollisuuden kasvattaa pärjääviä kansalaisia.

Törmäsin jokin aika sitten Hesarin tutkimukseen siitä, missä iässä suomalaisvanhempien mielestä on sopivaa antaa lasten tehdä mitäkin. Tutkimukseen voi tutustua täällä:

http://www.hs.fi/kotimaa/a1400222363129?jako=c6dc94256077212038d92720e00e6c94&ref=fb-share

Voisin väittää, että amerikkalaisvanhempi laittaisi joka ikisen kohtaan vähintään pari vuotta lisää, mahdollisesti jopa viisi. Lapsi voidaan päästää itse leikkipuistoon siinä vaiheessa, kun leikkipuistot eivät häntä enää vähempää voisi kiinnostaa. Alle 12-vuotiasta ei jätetä yksin kotiin edes terveenä, saati sitten kuumeessa. Ja koska lapset eivät koskaan milloinkaan ole yksin, puhelimen hankinta tulee ajankohtaiseksi joskus yläasteella tai lukiossa (tarkistin juuri Keskiveljeltä, ettei yhdelläkään Lake Placidin alakoululaisella taida olla omaa puhelinta).

Periaatteessahan siinä ei ole mitään väärää, että vanhempi haluaa pitää lapsensa turvassa. Äkkiseltään voisi jopa kuvitella, että suojelun aste korreloisi vanhemman lastaan kohti tunteman rakkauden määrään.

Väittäisin kuitenkin, että ns. helikopterivanhemmuudella tekee lapselleen vain ja ainoastaan karhunpalveluksen. Jos lapsen käärii pääasiassa pumpuliin, on aina valmiina ottamaan kopin ETTEI VAIN SATU, kuitenkin tulee päivä jolloin lapsi on iso ja päättää kaikista varoittelusta huolimatta kokeilla jotakin ennenkuulumatonta. Usein siinä sitten sattuukin ja pahasti, sillä lapsella ei ole kunnollista käsitystä omista rajoistaan ja kyvyistään, kun niitä ei ole päästy harjoittamaan.

Kuljin itse koko lapsuuteni toiseen kaupunkiin soittotunneille, ja kerran sitten nousin n. 7-vuotiaana epähuomiossa bussiin, joka olikin matkalla ihan toiseen kaupunkiin. Jäin henkiin. Suunnilleen saman ikäisenä olen yksin kotona ollessani höylännyt paitsi siivun juustoa, siinä sivussa myös peukalostani pään pois. Se kasvoi takaisin kun teippasin sen tiukasti maalarinteipillä. Olen juossut laivan hyttikäytävillä karkuun ahdistelijaa. Onnistuin. Vanhempani eivät luultavasti edes tiedä tällaista tapahtuneen, mutta se on ihan okei. Se, että olen päätynyt tällaisiin tilanteisiin, on opettanut minulle että selviän mistä vain, ja ettei epäonnistuminen tapa. Että virheistä kannattaa ottaa opikseen. Että onni suosii rohkeaa, ja että hätä keinot keksii.

Jos Amerikassa tulee 20 vuoden päästä hätä, toivoa sopii että joku keksii keinot. Minun amerikanystävieni lapset eivät ainakaan ole potentiaalisia keksijöitä. Edellistä pitkää vaellustamme varten ystäväni C oli tehnyt järjestelyn, jossa hänen kuopuksensa oli tarkoitus mennä suoraan koulusta ystävälleen. Kotiin kun on sentään koululta kaksi äärimmäisen korkean riskin kilometriä, ja vaikka niistä selviäisikin, eihän sitä voi tietää millä 12-vuotias saa tapettua itsensä jos on ihan yksin kotona. Patikoidessamme alas vuorenrinnettä C sai koululta puhelun, että Justin-poika olikin jotenkin onnistunut sössimään tilanteen: pojan kaveri olikin päässyt livahtamaan yksin kotiinsa, ja Justin seisoi nyt neuvottomana kansliassa. Hyvin epävarmana C antoi kanslistille ohjeet lähettää lapsukainen pyöräilemään kotiaan kohti, ja Justin sai ukaasin soittaa äidilleen heti jos/kun tulisi onnellisesti kotiin. 

Alkoi vaelluksemme via dolorosa -osuus. C kiihdytti askeliaan, voihki ja huokaili. Soitti kotiin minuutin välein, ja käytti tällä toiminnallaan akkunsa loppuun. Tilanne kärjistyi. C alkoi harppoa vuorenrinnettä alas liukastellen ja horjahdellen, nilkat nuljahdellen. Hallitsematon kulkumme aiheutti pienimuotoisia kivivyöryjä, mitkä eivät ainakaan helpottaneet tilannetta. Yhtäkkiä C muksahti istualleen suoraan maasta törröttävän juuren päälle. Koska olin koittanut pysyä tiukasti hänen kannoillaan, tallasin suoraan maassa istuvan ystäväni sormille. Nyt C ulvoi suoraa huutoa: paitsi kivusta, myös patoutunutta paniikkiaan ja epätoivoaan. Minä en ollut epäillyt hetkäkään että Justinin kotimatka olisi hänen viimeisensä, mutta meistä kahdesta en ollut niinkään varma. Kuvittelin itseni murskautumassa vuorenrinteeseen seonneen helikopterin kyydissä. Helikopterin, jonka tassu oli muusina ja perässä ylimääräinen reikä.

Kirjoitan tätä kuitenkin täysissä sielun ja ruumiin voimissa. C:n ruhje takalistossa on haalennut kellertäväksi mustelmaksi, ja Justin elää. Yritän pitää huolta siitä, että minun lapseni saisivat säännöllisesti maistaa myös vaaraa ja riskejä. Se kasvattaa paljon paremman suojan pahaa maailmaa vastaan kuin pumpuli ja tynnyri yhteensä.