Minulla tuntuu olevan aina satumainen tuuri kun allani olevasta autosta laukeaa kone. (Joku saattaa nyt olla sitä mieltä, ettei ilmaisuja "satumainen tuuri" ja "koneen laukeaminen" tule käyttää samassa lauseessa. Ei pidä paikkaansa.)

Vuosi sitten ajelin meidän ekan Suomen-kesän hankinnalla, muutaman satasen Pösöllä, Lahdesta Tampereelle. Auton oli ollut tarkoitus kestää vain eka kesä, mutta sen lisäksi se oli palvellut jo kaksi joululomaa ja melkein kolme kesälomaa. Kaasuttelin jossakin Hämeenkoskella, kun yhtäkkiä rusahti ja kaasun painamisella ei ollut enää mitään vaikutusta. Kuin ihmeen kaupalla kohdalle osui Siwa, jonka parkkipaikalle ranskattareni viimeisillään voimillaan kaartoi. Kauniisti suoraan ruutuun. Siwan kohdalla sattui olemaan pikavuoropysäkki, jolle sattui saman tien lipumaan Tampereen-bussi. Nousimme poikain kanssa onnikkaan kuin mitään ei olisi sattunut. Ei ainakaan mitään sen kummempaa, kuin että autosta leikkasi kone kiinni.

Viime sunnuntaina olin ajelemassa Chazysta (lähellä Kanadan rajaa) kotiin. Pikkuveljellä oli ollut varhainen peli, ja suunnitelmissa oli tiputtaa hänet kotiin, haukata pikaisesti jotakin ja lähteä sitten Isoveljen kanssa Plattsburghiin hänen peliinsä, joka olikin tärkeä: perustamani joukkueen ensimmäinen liigapeli, ja minulla tietenkin hallussa koko joukkueen pelipaidat. Olin juuri saapunut korpitaipaleilta, kännykkämastojen ulottumattomilta sivilisaation pariin, kun kuului klik ja ruts. Uskollisen, bensapihin, näppärän, hikiset jääkiekkojuniorit ja kuraiset futarit aina armollisesti syliinsä sulkevan Subarun vauhti alkoi hyytyä järkyttävän metelin saattelemana. Mutta kas: kohdalle sattui autokorjaamo! Viimeisillä voimillaan Subaru nytkytti suoraan hallin nosto-ovien eteen ja jysähti siihen. Mielessä kävi, että en ehkä ehtisikään haukata yhtään mitään, enkä pahimmissa skenaarioissa saisi joukkuettani edes peliasuihin ajoissa. Mutta kuinkas kävikään. Korjaamon kanssaneidin työvuoro oli juuri päättynyt, ja hän oli lähdössä kotiinsa, ihan meidän kulmille. Subaru jäi saamaan diagnoosia, hyppäsimme Pikkuveljen ja lätkäkassin kanssa neidin autoon, otin kotoa toisen auton (sen ahdistavan valkoisen, ahdistavan ison ja ahdistavan uuden Volvon) ja siihen Isoveljen, pelipaidat ja taskueväitä - ja taas mentiin. Eihän tässä hätiä mitiä.

Minulla on hieman vaivaannuttava tapa inhimillistää koneita. Ihan hiljattain liikutuin elokuvissa voimakkaasti, kun robotti pelasti pojan hengen oman olemassaolonsa kustannuksella. Robotti oli kaiken kukkuraksi piirretty. 

Pösön ja Subarun kohdalla haluan ajatella, että satumaisesti satutetuilla hajoamisillaan ne haluavat osoittaa kiitollisuuttaan siitä, että niillä on ollut niin hyvä eläkekoti meidän luonamme. Me arvostamme vanhoja ruosteläjiä. Me hankimme niitä, vaikka voisimme hankkia muutakin. Jos auto on ylipäätään pakko omilla rahoilla ostaa, mikään ei ole kannattavampi sijoitus kuin muutaman satasen kosla - vaikka sitten joutuisi ostamaan uuden koslan joka vuosi. Uuden auton arvo tippuu joka tapauksessa paljon enemmän vuodessa. Ja rakkaudesta ja arvostuksesta nauttiva kosla saattaakin sitten yhtäkkiä päättää palvella monta vuotta! Sitä paitsi minä en muutenkaan juuri ymmärrä turvallisuuden tai estetiikan päälle. Vauhti ja vaaralliset tilanteet ovat paljon kiinnostavampia, kiperistä paikoista selviämisestä saa hyvät kiksit. Ja täytyy tunnustaa, että koslilla ajelemisessa on mukana myös tietynlaista, käänteistä (ja juu, lapsellista :D) näyttämisen halua. On melko makoisa tunne kurvata futiskentän laitaan pörisevällä, lommoisella pikkuautolla - iloisesti kaikkien muhkeiden mommy-vanien ja kiiltävien daddy-toysien väliin. Ihan vaan siksi, koska mulla on munaa.

Subarun lopullista diagnoosia ei ole vielä saatu. Saapas nähdä, pääsemmekö katselemaan uutta koslaa vai päättääkö meidän pikku rakas vielä herätä pahasta unestaan.