Amerikkalainen ajaa joka paikkaan autolla, oli matkaa sitten muutama sata metriä tai kilometriä. Jos hän käy pankissa tai apteekissa, autosta ei tarvitse edes nousta ylös: sitä varten on näppärät drive through -kaistat. Seitsemän tunnin koulupäivässä on vain yksi välitunti, muu aika istutaan tiiviisti pulpeteissa. Suomessa uusi lasten liikuntasuositus on kolme tuntia aktiivista menoa ja meininkiä päivässä. Amerikkalaisen lastenlääkärin vastaanotolla on juliste, jossa todetaan tunnin olevan tavoiteltava määrä.

Ja niin edelleen. 

Vaikka niin mielelläni arvostelenkin amerikkalaisten istumispainotteista elämäntapaa, yksi liikuntaan liittyvä homma täällä kyllä osataan hoitaa paremmin kuin Suomessa. Se on teini-ikäisten sitouttaminen urheiluun. 

Koulu-urheilu on USAssa iso juttu. Järjestään jokaisella middle schoolilla (luokat 6-8) ja high schoolilla on oma urheiluohjelmansa. Koululaisille tarjotaan mahdollisuus liittyä koulun urheilujoukkueeseen, joka harjoittelee 1,5-2 tuntia joka ikinen arkipäivä koulun jälkeen, ja kilpailee muita kouluja vastaan. Tarjolla olevat lajit riippuvat koulusta ja paikkakunnasta. Lake Placid Middle & High School, paikakuntamme ainoa julkinen koulu, luokitellaan Amerikan mittakaavassa pieneksi: sitä käy yhteensä n. 500 oppilasta. Vastaavan kokoisilla syrjäkylien kouluilla on tyypillisesti tarjolla yksi tai kaksi lajia per kausi. Olympiakylässä asiat ovat toisin. Syyskaudella oppilaat pelaavat lentopalloa, jalkapalloa ja jenkkifutista, tai liittyvät maastojuoksujoukkueeseen. Talvella tarjolla on jääkiekkoa (myös tytöille!), koripalloa ja maastohiihtoa. Kevään lajeja ovat yleisurheilu, baseball, tennis ja golf.

Vaikka koulu-urheilu on täysin vapaaehtoista, lähes jokainen oppilas osallistuu ainakin jossain vaiheessa kouluvuotta johonkin lajiin. Iso osa urheilee ympäri vuoden, vaihtaen lajia kauden mukaan. Syitä moiseen innostukseen on monia. Koulu-urheilusaavutukset voivat olla vapaalippu tai ainakin merkittävä alennuskuponki high schoolin jälkeisiin opintoihin, joista muutoin saisi pulittaa 5000-100 000 dollaria vuodessa. Yhtä tärkeä pointti on yhteisöllisyys, jonka luomisessa jenkit ovat tunnetusti maailman eliittiä. Oppilas, joka ei koulupäivän aikana tai vapaa-aikanaan kuulu suosittujen jengiin vaan sulautuu seinäkukkaseksi ruokalan peränurkkaan, muuttuukin urheilujoukkueessa yhdeksi juhlituista ja seuratuista sankareista. Yhdeksi meistä - ja kukapa ei haluaisi kuulua joukkoon. Enkä muuten tarkoita "meillä" vain kyseistä joukkuetta, en edes sitä ydinpiiriä jonka pelaajat ja heidän perheensä muodostavat. "Me" on koko kylä tai kaupunki. 

Tässä ilmiötä hyvin kuvaava lehtiartkkeli (jossa mainitaan myös syy siihen, miksi colleget havittelevat siipiensä suojaan nimenomaan urheilutaustaa omaavia opiskelijoita):

http://www.suncommunitynews.com/opinions/editorials/celebrating-commonality-through-high-school-sports/

Tällä hetkellä on käynnissä jalkapallokausi, meidän perheessä se kaikkein odotetuin juttu. Poikkeuksellisen odotetuksi juuri tämän jalkapallosyksyn tekee se, että sekä Isoveli että Keskiveli pelaavat nyt samassa Varsity joukkueessa - ensimmäistä ja viimeistä kertaa. (Tasot menevät niin, että 7-8-luokkalaiset pelaavat ns. Modified-joukkueessa, 9-10-luokkalaiset Junior Varsity -joukkueessa, ja 11-12-luokkalaiset Varsity-joukkueessa. Varsity on SE joukkue mitä koko kansa seuraa ja kannustaa, niin voiton kuin tappionkin hetkellä.) Isoveli nousi Varsity-joukkueeseen aikanaan 8. luokkalaisena, jättäen toisen Modified-vuoden ja koko Junior Varsity -tason kokonaan väliin, mikä on täysin poikkeuksellista. Keskiveli seuraa tiiviisti samoilla jalanjäljillä: toisen Modified-vuoden sijaan hän pelasi 8-luokkalaisena JV:ssa, ja nousi tänä vuonna Varsityyn 9-luokkalaisena. On ne kovia poikia :)

Palstatilaakin ne ovat jo saaneet, vaikka kausi on vasta alkutekijöissään. Ajatella, teini-ikäiset kakarat, pelkästä pallon perässä juoksemisesta. Johan ne ylpistyvät tuolla menolla, ajattelee suomalainen. Mutta jotenkin kehuminenkin onnistutaan hoitamaan täällä niin, ettei keltainen neste nouse päähän (ainakaan noilla tenavilla, ylpeästä äidistä en sano mitään ;)), vaikka itsetunto epäilemättä nouseekin. 

Äitinä, nimenomaan näiden tapausten äitinä, on ollut sykähdyttävää seurata tilanteen kehittymistä. Samaan verkkoon pelatessa "tosta" ja "siitä" onkin kehkeytymässä "me", pelikentällä nyt ainakin, mutta kyllä se heijastelee mukavasti kotioloihinkin. Mielivaltaisesta diktaattorista on kehittymässä tiiminvetäjä, ja hänen vastaan pullikoivasta pomotuksen kohteestaan on kuoritutumassa yhteistyöhaluinen aisapari. Ja joskus yksi plus yksi on enemmän kuin kaksi. 

 

Tästä vedosta syntyy maali... 

Ja ensimmäinen joka saa läpsyn on pikkubroidi <3

Photo credit: Alicia Brandes