Vuoden 1999 tapaninpäivästä jonnekin vuoden 2005 alkupuolelle en nukkunut yhtään kokonaista yötä. Ensin valvotti nälkäinen vauva, sitten läheisriippuvainen taapero, sitten taas nälkäinen vauva ja sen jälkeen läheisriippuvainen taapero. En voi väittää tykänneeni. 

Vaikken tykännyt, joku kumma, alkukantainen ja järjenvastainen vietti sai kuitenkin hankkiutumaan samaan karuselliin taas vuonna 2007. Tällä kertaa yösirkus jäi kuitenkin lyhyenlaiseksi, sillä juuri kun alati nälkäinen vauva oli muuttumaisillaan läheisriippuvaiseksi taaperoksi, se päätyi jotenkin nukkumaan keskiveljensä kainaloon. Ja koska kumpikin ilmiselvästi nautti tilanteesta, se myös jäi sinne. Ah niin kalliit yöuneni olivat melko turvatut vuosikausiksi eteenpäin (eikä nyt muistella korvatulehduksia, laryngiitteja ja oksennustauteja).

Kunnes koitti se syksyinen päivä vuonna 2014, jona Keskiveli ilmoitti Pikkuveljelle ettei enää kaipaa tämän seuraa öisin. Pikkuveli vastasi rehvakkaana olevansa niin iso, että itse asiassa haluaakin oman huoneen ja sinne oman sängyn.

Ne järjestyivät. Mutta jostain syystä yön pimeinä tunteina iso Pikkuveli taantuu läheisriippuvaiseksi taaperoksi, joka kipittää  (kaveriltaan lainaamassaan potkupuvussaan :O) sen seitsemän kertaa yössä tuijottelemaan ja huokailemaan sänkyni viereen. Jos yritän esittää nukkuvaa, se alkaa nyyhkyttää. Sitten menemme yhdessä hänen huoneeseensa, katsomme että peitto on hyvin, yövalo päällä ja möröt loistavat poissaolollaan. Sen seitsemän kertaa yössä. 

Niinä parina kertana kun me kummatkin olemme nukkuneet keskeytyksettä aamunkoittoon asti, olen toivonut hiljaa mielessäni että tämä oli nyt tässä. Nyt on loppuelämämme ensimmäinen päivä, ja tästä lähtien saan taas nukkua joka yö koko yön. Mutta seuraava yö palauttaakin sitten taas maan pinnalle. Miten tämä kuvio tuntuukin niin tutulta? Näköjään se menee niin, ettei läheisriippuvaisen taaperon vaihetta voi ainakaan tällä geenireseptillä varustetuilla lapsilla skipata. Jos yrittääkin, sen löytää sitten edestään. Huoh ja hohhoijaa.