Nyt on ehkä märehditty ja makusteltu tätä ruohoasiaa riittävän pitkään - aika siirtyä muihin aiheisiin! Tahattoman bloggaustauon aikana onkin ehtinyt kertyä yhtä sun toista mainitsemisen arvoista, joten ehkä jonkinlainen sekava yhteenveto elämämme tilasta on jälleen paikallaan.

Työelämässä ei ole valittamista. Reksintöitä on riittävän vähän, ja Isoveljen kanssa pyörittämäni koirabisnes on ottanut hyvin tuulta alleen. Uusia asiakkaita tuntuu välillä tulevan ovista ja ikkunoista, mutta niin pitkälle emme ole vielä päässeet että olisimme rakentaneet nelijalkaisille asiakkaillemme ihan oman oven. 

Harrastusrintamalla eletään nyt sitä vaihetta, että koulufutiskausi vetelee viimeisiään: Isoveljen joukkueen play offsit alkavat ensi viikolla ja äitiä jännittää. Ollaan siis siinä kohtaa vuoden kiertoa, että jääkiekkokausi on pyörähtämässä käyntiin. Vaatimattomasti. Ensimmäistä kertaa meidän perheessä on vain yksi jääkiekkoileva lapsi. Toisin sanoen, meidän perheessä on enemmän jääkiekkoilevia aikuisia kuin lapsia. Kerrassaan käsittämätön, suorastaan kestämätön tilanne.

Täytyy sanoa, että kuulun sitten ilmeisesti niihin mollattuihin, halveksuttuihin vanhempiin, jotka toteuttavat omia (tiedostamattomia) unelmiaan lasten harrastusten kautta. Otti nimittäin yllättävän koville, kun Keskiveli ilmoitti ettei enää halua pelata. Maanittelin, uhkailin, kiristin, painostin, lahjoin - mutta kun ei niin ei. Tiedän, että teinin kohdalla tämä on ensinnäkin täysin väärä lähestymistapa. Mitä ponnekkaammin ilmaisee toivovansa teinin tekevän jotain, sitä varmemmin hän ei sitä tee. En vaan voinut itselleni mitään. Enkä oikeastaan edes tiedä miksi olisi niin kamalan tärkeää että Keskiveli pelaisi kiekkoa. Kai syyt ovat puhtaasti itsekkäitä: tykkään notkua jäähalleilla, tykkään ajaa ympäri ämpäri, ja tykkään olla ylpeä lapsistani. Jääkiekkoilevan Keskiveljen kanssa tämä kaikki toteutui. Keskiveli oli hyvä jääkiekossa, ja tuotti säännöllisesti ylpeydenaiheita. Surullista, että kyky menee nyt hukkaan. 

On myös kivaa, että on lapsen kanssa joku yhteinen kiinnostuksenaihe, ja nyt en enää tiedä mikä se olisi Keskiveljen kanssa. Pikkuveljenkään kanssa ei pyyhi kovin hyvin: hän on täysin ja totaalisesti hurahtanut mäkihyppyyn. On aika vaikeaa esittää aidosti kiinnostunutta sellaisen seurassa joka haluaa katsoa saman, muutaman sekunnin mittaisen hyppyvideon kymmeniä kertoja uudelleen ja uudelleen ja keskustella siitä, onko niska tai nilkka oikeassa kulmassa ja mihin kohtaan hyppy mielestäni laskeutuu: 14 metriin vai 14 ja puoleen metriin. En ymmärrä, en tiedä eikä kauheasti edes kiinnosta (vaikka Pikkuveljen luontainen taipumus hurahtaa täysillä milloin mihinkin onkin sinällään aika kiehtovaa). 

Toivottavasti Pikkuveljen tavoite hypätä mäkeä olympialaisissa toteutuu niin saan edes olla ylpeä. Ehkä. Hän aikoo nimittäin edustaa Suomea. Miten minusta tuntuu, että suomalaiseksi mäkihyppääjäksi tähtääminen on sama kun kerjäisi verta nenästään, ongelmia ja erikoisia käänteitä elämäänsä? Vaikka onhan meillä Janne Ahonen, hänestä ei kai löydy mitään kyseenalaista sanottavaa. Pikkuveli ja Janne ovat kummatkin Kukkilan poikia, toivotaan että se on se ratkaiseva ero niihin muihin. 

Onneksi Pikkuveli on toistaiseksi aika helposti ohjailtavissa, ja niinpä hän pelaa vielä jääkiekkoakin. Ja on meillä toinenkin yhteinen kiinnostuksen aihe:

Vuorien valloitus. Olen nyt valloittanut 34 kappaletta niistä 46 Adirondackin korkeimmasta huipusta, jotka kohoavat yli 4000 jalan korkeuteen. Toissaviikolla uskallauduin reiteille, jotka eivät ole virallisesti merkittyjä. Lähdin jälleen liikkeelle yksin, mikä tuntui huolestuttavan kanssaihmisiäni. Jo parkkipaikalle päästyäni sain kuitenkin todeta, etten todellakaan tulisi olemaan vailla seuraa. Vaikka kyseessä on melko hankalan matkan päässä olevat huiput jotka eivät siksi edes ole kovin suosittuja (muiden kuin "fortysixeriksi" halajavien keskuudessa), sain vihonviimeisen ruudun isolta parkkialueelta yhdeksältä aamulla! Pitkä viikonloppu ja räiskyvimmillään oleva ruska oli houkutellut paikalle porukkaa monista osavaltioista.

Alueella on kaikkiaan neljä high peaksia. Monet huiput olivat paikoin niin ruuhkaisia, ettei tiennyt mihin olisi takalistonsa laskenut evästaukoa verten. Niinpä en juurikaan laskenut sitä, ja porhalsin parinkymmenen kilometrin reitin ylös-alas-ylös-alas-ylös-alas-ylös-alas alle 7 tunnissa. Jes, mä voitin taas (vaikkei ne muut vaeltajat edes tienneet että meillä oli kilpailu. Semmoista se on jumppatunneillakin.)

Kolme päivää myöhemmin hyödynsimme Columbus Dayn suoman maanantaivapaan kiipeämällä Pikkuveljen kanssa Wright Peakille (ai niin, siinä välissä kävimme myös Owls Headilla). Wright Peak on myös "high peak" jolle olen itse ehtinyt kavuta jo pariinkin kertaan. Pikkuveljelle kerta oli ensimmäinen, ja hän otti tuekseen luokkakaverinsa jonka piti mukamas olla reipas vaeltaja. Omena ei ole pudonnut kauas puusta: Pikkuveli on samanlainen malttamaton suorittajavaeltaja kuin minäkin. Yhdessä istuimme säännöllisin väliajoin polun varressa odottelemassa sitä "reipasta vaeltajaa", puhkumassa ja puhisemassa että mikä hemmetti sillä nyt taas kestää. 

Olisihan sitä voinut ottaa vähän iisimminkin. Jo neljän huipun päivän aamuna kurkkua vähän kaihersi, ja muutama muu flunssaoire oli ilmaantunut Kolumbuksen-päivään mennessä. Siitä lähtien olenkin sitten ollut ihan kunnolla kipeä. 

Niin, terveystilanne. Seuraavan tapauksen voisi kai laittaa tämän otsikon alle, tai sitten safety first -otsikon alle. Muistatteko, kun kerroin minkä takia Pikkuveljen koulun pihassa oli eräänä päivänä paloauto ja ambulanssi? Koska jollain oli jäänyt nahka turvavyön lukon väliin.

No, eilen Lake Placidin Subwayhin tarvittiin kaksi poliisia ja ambulanssi. Isoveli joutui seisomaan vähän liian nälkäisenä jonossa vähän liian kauan, ja pökräsi muutamaksi sekunniksi. Tokihan siinä nyt piipaa-autoja tarvitaan! (Plus lanssikyyti sairaalaan.. ekg... verikokeita... tiputus... ) Anna mun kaikki kestää... eikä mulla nyt muuta. Ei edes kuvia.