Miksi äitien pitääkin aina olla huolissaan. Kun lapsi ei syö, sitä on huolissaan että se ei kasva ja se sairastuu puutostautiin. Jos se syö tosi hyvin, sitä on huolissaan että nyt se sitten varmaan kasvaa liikaa väärään suuntaan. Sitten sitä kiusataan ja se sairastuu tuki- ja liikuntaelinsairauteen. Sitä on huolissaan jos se ei pärjää koulussa. Ja jos se pärjääkin tosi hyvin, alkaa huolehtia ettei siitä vaan kehity sellainen epäsuosittu nörtti hikari jota kiusataan.

Viime lauantai-iltana olin huolissani, kun 16-vuotiaalla päivänsankarilla ei tuntunut olevan mitään iltasuunnitelmia. Jonkunhan täytyy olla pahasti vialla, jos 16-vuotias ei aio lähteä juhlimaan synttäreitään kun on vielä lauantaikin. Mutta kyllä se sitten lähti, vähän ennen puoltayötä. Ja sitten valvoin huolissani neljään saakka odottaen sitä kotiin, lähetellen viestejä ja katsellen säätiedotusta joka lupasi jäätyviä tienpintoja. Kun seuraavana päivänä valitin väsymystä, teini kysyi kuka mun käski valvoa, hänhän siellä ulkona oli. "Mutta kun mä olin huolissani ettei mitään satu kun ajatte kotiin." "Just. Jos jotain olisi tapahtunut, sä olisit varmasti saanut kuulla siitä vaikka olisit nukkunutkin. Eikä se ollut sun valvominen joka nyt esti mitään tapahtumasta." Mutku ja noku. Helppoahan se on sanoa jos ei ole äiti. (Ja minä en mielestäni edes ole erityisen huolehtivaa tyyppiä oleva äiti. Tulisimme varmaan kaikki hulluksi jos olisin taipuvainen huolehtimaan vieläkin enemmän.)

Kun 16-vuotispäivää seurasi ensimmäinen arkipäivä, huolestumisasteeni kasvoi potenssiin tuhat. Lapselleni annettiin viranomaislupa ajaa autoa. Kukaan ei ole koskaan opettanut häntä ajamaan, eikä hän kirjallisen kokeen mukaan osaa yhtä ainoaa liikennemerkkiä. Kävi nimittäin niin, ettei Isoveli huomannut testihuoneessa olevaa taulua, jossa liikennemerkit esitettiin. Kun koepaperissa kysyttiin, mitä esimerkiksi liikennemerkki nro 24 tarkoittaa, Isoveli arpoi vastauksen monivalintavaihtoehdoista. Hän luuli, että liikennemerkit on yleisesti ottaenkin numeroitu, eikä hän ollut hoksannut opetella niiden numeroita ulkoa sillä opiskeli kirjallisiin noin 15 minuuttia ennen kokeen alkua. Isoveljen ei selvästikään kannata lotota, sillä jokainen liikennemerkkejä koskeva vastaus meni häneltä väärin. SILTIKIN hänellä on nyt lupa suhata tuolla liikenteen seassa, sillä edellytyksellä että kyydissä istuu joku vähintään 21-vuotias. Siis ihan kuka vaan täysi-ikäinen, kuten vaikka äiti jonka historia ratissa on aika synkkä. Meillä on ollut noin kymmenen autoa, joista noin kahta EN ole kolhinut. En kyllä tajua miksi, tunnen olevani ihan tosi varovainen kuski kun nyt istun Isoveljen vieressä pelkääjän paikalla (miten osuva nimi!). Painan näkymätöntä jarrupoljinta niin, että apukuskin lattiassa on varmaan kohta reikä. Ja kallistelen penkissä puolelta toiselle imitoiden jonkinlaista ohjaustehostinta. 

Ja vaikka Isoveli ajaisikin hienosti (kuten on ajanutkin, tänäänkin kaikki 80 mailia /128 km jalkapalloturnauksesta kotiin, lumimyräkässä), ajatelkaa että tuolla on tiet täynnä samanlaisia! Kakaroita, joilla on lupa vaan ei välttämättä kykyä ajaa autoa. Aikuisia, joita kukaan ei välttämättä koskaan ole oikeasti opettanut ajamaan. Eikä kenelläkään talvirenkaita.

On tämä ihme maa. Uutena vuotena ei voi nauttia ilotulituksista, sillä niiden ampuminen on vaarallista. Asetta voi sen sijaan kanniskella kuka tahansa, sillä ampuminen ei ole vaarallista. Lapset eivät voi kuljeskella missään yksin jalan tai pyörällä, se on vaarallista. Lapsen laittaminen auton rattiin ilman koulutusta ei sen sijaan ole vaarallista. Ihme maa - ja maassa maan tavalla.