Amerikassa kaikki on suurta, varsinkin välimatkat. Jännä juttu, että Hollolassa asuessamme hylkäsimme kaikki kuntakeskuksen tarjoamat harrastukset kun sinne oli liian pitkä, 15 kilometrin matka. Nyt ei ole mikään ongelma ajaa joka tiistai 160 kilometriä sisäfutiksen perään, tai istua joka viikonloppu autossa keskimäärin 5-6 tuntia jääkiekon sarjapelien takia.

Tänään Keskiveljen sarjapeleihin tuli edestakaista matkaa yli 400 kilometriä. Onneksi kummastakin pelistä irtosi voitto, niukantiukka sellainen, mikä tarkoitti sitä että jännitystäkin piisasi tunnollisille lätkäkuskeille eli meillä vanhemmille.

Jännityksen ja riemukkaiden voittojen lisäksi näillä harrastuskuskauksilla on toki muutakin tarjottavaa. Ilman niitä kävisimme Lake Placidin ulkopuolella todennäköisesti vain veikeissä, letkeissä turistirysissä: Disneyworldissä, Nykissä ja niin pois päin. Se Todellinen Amerikka jäisi näkemättä. Ja ilman Todellisen Amerikan näkemistä en varmaan osaisi arvostaa niin paljon tätä mitä meillä on: Lake Placid kotipaikkana. En ole nimittäin osunut vielä yhteenkään paikkaan jossa on juniorikiekkoilua ja johon suostuisin muuttamaan jos Lake Placidista pitäisi lähteä. Tänäänkin olimme sellaisilla kulmilla, että itku meinasi päästä kun olimme vähän eksyksissä, mutta en uskaltanut pistää päätäni ulos autosta kysyäkseni tietä. Niin epämääräisen näköistä väkeä epämääräisessä ympäristössä.. Missään ei tunnu olevan kaikkea sitä mitä täällä: 3000 asukkaan tuppukylän turvallinen yhteisö ja kasvuympäristö lapsille, mutta samalla hämmästyttävän vilkas sosiaalinen elämä tapahtumineen ja monine harrastusmahdollisuuksineen. Mielettömän kauniit maisemat. Keskiluokkainen väestörakenne ilman ökyrikkaita tai rutiköyhiä. Niin tavallisen näköisiä ihmisiä, että tuulipukuineen ja feikkicrocseineen niitä voisi jopa luulla suomalaisiksi elleivät ne olisi niin miellyttävän ystävällisiä ja kohteliaita. I Lake Placid.