Viime viikkoihin on mahtunut paljon naurua ja hyvää mieltä. Isoin kummitytsäni lomaili meillä äitinsä kanssa reilun viikon, ja kyllä meillä oli mukavaa. Suhattiin turisteina ympäri ämpäri, ja naurettiin pissat housuissa. Ja kerrankin talossa tasaväkisesti tyttöjä ja poikia! Joku joskus lauloi, että jäit tuoksuna huoneisiin. Kyllä vain: täällä tuoksuu vieläkin erilaiselta, makealta vaniljalta ja hempeiltä kukkasilta. Mielenkiintoisena empiirisenä tutkimustuloksena mainittakoon myös se, että vessapaperia kuluu sitä enemmän mitä enemmän talossa on tyttöjä.

Vaan on täällä kuulkaas porattukin. Minä, joka yleensä kitsastelen kyynelten kanssa, löysin itseni itkemästä KOLMENA päivänä peräkkäin :O Ensin oli se peurahomma sunnuntaina. Olin ajelemassa kiekkoilemaan, kun näin tien poskessa peuran pötköllään, pää pystyssä. Autot suhahtelivat ohi 55 mph parin metrin päästä, ja peura vain toljotti eteensä katse lasittuneena. Ei sillä kaikki ihan kondiksessa ollut. Ensin ajattelin vaan pysyä suunnitelmassa ja ajaa sinne jäähallille: jos joku oli ottanut osumaa peuran kanssa, kaipa se oli itse viranomaisille soittanut. Mutta entä jos ei ollutkaan? Jos jollakulla muullakin oli kiire johonkin eikä aikaa soitella mihinkään? Kohta peura saattaisi yrittää kompuroida tielle, ja aiheuttaa pilkkopimeällä valtatiellä pahaakin jälkeä. Ehkä niin pahaa, että jollakulla toisella ei kohta olisi enää koskaan kiire mihinkään. Pysäytin tien laitaan, ja näppäilin 911. 

Jääkiekon jälkeen palasin samaa reittiä takasin. Peura makasi kuula kallossaan tien poskessa. Mun syy. Byäääääh. Olin tappanut ensimmäisen peurani. 

Maanantaina oli sitten Halloween. Aina vuodesta 2010 olen Halloweenina hakeutunut puolenpäivän aikaan Main Streetille katsomaan alakoulun paraatia, ja niin nytkin. Etunenässä kulki high schoolin orkesteri vaski- ja puupuhaltimineen. Rumpalit löivät tahtia niin hirvittävän tosissaan, ja takana tassutteli sata metriä pitkä jono pieniä koululaisia kamalan täpinöissään prinsessoina, hirviöinä ja luurankoina. Jostain syystä orkesteri ei kuulostanut yhtään niin kamalalta kuin yleensä. Nehän vetivät suorastaan liikuttavan hyvin. Voi sentään, ensi vuonna on vika kerta kun näen oman pilttini jonon jatkona. Byäääääääääääh! 

Tiistaille olin budjetoinutkin pari kyyneltä: oli aika sanoa hyvästit vieraillemme. Sitä ei vaan ehtinyt jäädä pitkäksi aikaa suremaan, sillä Isoveljen futisjoukkue oli kohtaamassa seuraavan play offs -vastustajansa. Odotukset olivat kutkuttavan korkealla. Vastaavaan vaiheeseen oli päästy kaikkina aikaisempinakin vuosina, mutta tie oli aina tyssännyt joko maalittomaan otteluun tai viimeistään hävittyihin rankkareihin. Nyt kaiken piti olla toisin. Nyt jos koskaan, sillä suurin osa näistä poikkeuksellisen lahjakkaista pojista lähtee ensi vuonna collegeen. Tänä vuonna sen piti olla joukkue, joka menisi historiallisesti finaaliin - maaleja oli syljetty koko kauden ajan sellainen määrä ja niin monen pelaajan voimin, ettei maalinteon pitänyt olla mikään ongelma. 

Mutta Rouva Epäfortuna oli päättänyt toisin. Yksi harhasyöttö ja tuima myötätuulen henkäys pelin puolivälissä, ja pallo oli meidän maalissa. Toista kertaa se ei sitten maaliin enää mennytkään, kummassakaan päässä. Semifinaaliapina tuntuu istuvan tiukasti Blue Bombersien olkapäällä, ja finaalissa pelaaminen on edelleen toteutumaton haave. 

Isoveli on ollut aina aika kova jätkä. Kerran menimme katsomaan koiraelokuvaa, jossa sille koiralle kävi vähän huonosti. Isoveli alkoi irvistellä ja vääntelehtiä tuolissaan. "Mun hampaisiin sattuu ihan hirveesti.... siis ihan hirveesti. Mä haluun nyt heti pois täältä." Niin me lähdettiin sitten pois koska "hampaisiin sattui". Jos oltaisiin jääty, 7-vuotiaani ei ehkä olisi enää pystynyt pidättelemään kyyneleitään, ja sehän nyt ei mitenkään sovi. Ei edes ihanan koiran vuoksi.

Nyt Isoveli on 10 vuotta vanhempi ja jos mahdollista, vieläkin coolimpi. Edes hampaisiin ei ole vuosikausiin sattunut. Kunnes tuli tiistai, ja loppusummeri soi. Isoveli oli juuri ampaissut ennen näkemättömän rajun spurtin omalta kenttäpuoliskolta ehtiäkseen vihollisen ohi palloon, joka vieri vastustajan kulmalipulle saakka. Siellä Isoveli onnistui tomerasta häirinnästä huolimatta potkaisemaan pallon käsittämättömällä venytyksellä maalin edustalle, josta se melkein pomppasi maaliin. MELKEIN, ainakin viidettä kertaa melkein maali. Melkein maaleja, käsittämättömiä venytyksiä, ennen näkemättömiä spurtteja, kuin henkensä edestä pelaamista vaan ei valitettavasti lasketa. Vituttaahan se. Ottaa päähän niin paljon, että kun loppusummeri päräyttää tuomiolliset sävelensä, joukkueellinen kovia jätkiä hautaa kasvonsa käsien ja paitojen uumeniin. 

(Photos: Adirondack Daily Enterprise / Lou Reuter)

Ja kun isot coolit pojat itkee vaikka kaikki näkee ja salamavalot räiskyy, silloin alkaa äidinkin hampaisiin sattua niin kovaa ettei edes näytöksestä lähteminen auta.