Ennakkovaroitus: tällä jutulla ei luultavasti ole päätä eikä häntää. Kello on paljon, pitäisi mennä nukkumaan että pysyy kauniina. En nyt siis ala pohtia syvällisesti mitään kulttuuriero- tai lastenkasvatusteemaa. Ei myöskään huvita alkaa retostelella saavutuksillamme urheilumaailmassa tai kauhan ja kaulimen varressa, mikä myöskin kuuluu tämän blogin vakiosisältöön. Koen kuitenkin, että blogia (eli rakkaita lukijoitani) pitäisi taas vähän huomioida, joten höpöttelen nyt tässä mitä sattuu. Ja tyhjennän vähän uutta kameraani, mikä käykin helposti. Jos vain olen wifin äärellä, parilla kameran näytön hipaisulla saan lähetettyä kuvia esim. sähköpostiin tai facebookiin. En siis edelleenkään tarvitse älypuhelinta + sen kalliita kuukasimaksuja ollakseni ajan hermolla elävä somettaja!

Otetaan ensin päiväjärjestyksestä pois huonoiksi luokiteltavat uutiset. Kuulin tällä viikolla, että eräs tytöntyllerö Pikkuveljen rinnakkaisluokalla kamppailee hengestään sisäelimistä löytyneen kasvaimen takia. Traagista kyllä, mutta tämä alkaa olla jo aika pelottavaakin. Tyttö on nimittäin jo kolmas alakouluikäinen täkäläinen lapsi, jolta on löydetty jokin kasvain täällä asuessamme. Vai onko tilastollisesti täysin normaalia, että 3000 asukkaan kylässä kolme lasta sairastuu 4 vuoden aikajaksolla tällä tavalla? Mitähän me täällä oikein syödään, juodaan ja hengitetään...?

Paikka, jossa asiasta kuulin oli tietysti paikallisjuorujen kehto elikkäs parturi-kampaamo. Pikkuveli pääsi tällä viikolla sellaiseen elämänsä ensimmäistä kertaa. Asia huolestutti ja jännitti melkoisesti. Kun astelimme kohti rakennusta, Pikkuveli kysyi: "Meneekö ihmisillä yleensä ihan hyvin täällä?" Vastasin tietysti rohkaisevan myöntävästi, mutta jäin miettimään, että millainen olisi Pikkuveljen mielikuvituksella huonosti mennyt parturireissu? Vahinkoskalpeeraus tai sakset silmässä? Hulluksi tullut mekaaninen tuoli, joka muuttuu heittoistuimeksi ampuen asiakkaan katon läpi? 

Hyvin siellä kuitenkin meni. Pikkuveljellä oli mukanaan veljensä koulukuva, jonka hän näytti parturille malliksi ja sanoi haluavansa näyttää tältä. Tuli heti mieleen Mummin kommentti edelliseen postaukseeni tonttuhaaveista.. Vain perheen pienin voi ääneen tunnustaa haluavansa näyttää Isoveljeltä <3

Täällä on myös rakennettu pyramidia. En tiedä tapahtuuko sitä myös Suomen kouluissa, että tietyllä luokka-asteella tehdään aina tietty projekti? Minkä seurauksena kolmilapsisesta perheestä löytyy aikanaan kolme samanlaista pienoismallia, paperimassataideteosta, patalappua, puuautoa? Joka tapauksessa, muistan hyvin kun tein Isoveljen kanssa kolme vuotta sitten pyramidia. Projekti on kombinaatio matematiikkaa, historiaa ja ainekirjoitusta: kolmiulotteiselle pyramidille sekä sen alustalle on tarkat mittasuhteet, pyramidin sisältä täytyy löytyä asiaankuuluvaa esineistöä ja siihen on liityttävä tarina. Toteutustapa on kuitenkin vapaa. Isoveli hoksasi tapansa mukaan palautuspäivää edeltävänä iltana, että pitäis tehdä joku pyramidi. Siihen hätään ei ollut materiaaliksi tarjolla juuri muuta kuin roskiksesta dyykattuja tyhjiä elintarvikepakkauksia, ja jostain sellaisesta se sitten kyhättiin. Pyramidin sisällölle ei jäänyt aikaa, eikä kaiketi viitseliäisyyttäkään.. Minä sain itse asiassa tietää näistä sisältövaatimuksista vasta jälkeenpäin kun ihmettelin, miksi mielestäni varsin kelvollisesta pyramidista tuli niin huono arvosana. Sisältöpuutteiden lisäksi myös pyramidiin liittyvä tarina oli "unohtunut" kirjoittaa.

Neitsyen luonteenpiirteillä armoitettu Keskiveli sen sijaan tiedotti pyramidiprojektin lähestymisestä jo hyvissä ajoin ennen joulua (palautuspäivä on ensi maanantai). Tällä viikolla siihen on sitten hankittu materiaaleja, sitä on mittailtu, pakerrettu ja tuunailtu. Vielä puuttuu alusta, muumio sisälle ja tarina viereen - ja sitten vielä kerran sama uusiksi neljän vuoden kuluttua ;)