Elämme äärimmäisen jännittäviä aikoja. Lapset ovat hyppineet normaalia enemmän seinille jo monta päivää, ja tänä aamuna jännitys oli ottaa niskalenkin meistä vanhemmistakin: kävimme puolisoni kanssa ajamassa inssiajon saadaksemme New Yorkin osavaltion ajokortit. Läpi meni kummaltakin, vaikka inssi oli aivan karmaisevan töykeä ja äreä ollakseen amerikkalainen (eikä moiseen yllä moni suomalainenkaan). Itse sain myöskin kuulla vasta muutamaa minuuttia ennen koetta, että yksi ajokokeen osa-alue on K-KÄÄNNÖS. Siis mikä....(siinä kohtaa meinasi viimeistään tulla lusikallinen pöksyyn)?!? No sellainen, että tien laidasta parkista lähdettäessä käännetään auton nokka tulosuuntaan. Ärähdyksen ja kojelautaan iskeytyvän nyrkin (jotka kumpikin siis olivat inssin) vahvistamana sain myös tietää kesken koetta, että täällä kuuluu antaa jalankulkijoille tien ylitysmahdollisuus AINA kun jalankulkija jollakin tavalla osoittaa halunsa ajoväylän ylitykseen. Herää vain kysymys, miksi ihmeessä täällä sitten vaivaudutaan maalaamaan katuun erillisiä suojateitä, jos kerran käytännössä koko maan tieverkosto on yhtä suurta suojatietä....? En kuitenkaan uskaltanut suin surminkaan lausua kysymystäni ääneen.

Toinen kutkuttava jännitysmomentti liittyy siihen 13 paunan möhkäleeseen, joka on keskiviikosta saakka möllöttänyt saunassa ämpärissä. Kinkku. Pitkin syksyä oli puhetta siitä, että joulupöytäämme ei kelpuuteta amerikkalaista kalkkunaa eikä myöskään sellaista kinkkua mitä täällä kaupassa meille tarjottiin: valmiiksi kypsennettyä kumipalloa, joka tuoksuu vain jos siihen työntää nenänsä kiinni. Me haluamme kypsentää kinkkumme itse jotta koko koti tuoksuu jouluaattona kinkulta. No, raaka kinkku saatiin kyllä kaupan lihatiskiltä pari viikkoa sitten tilattua ja toissapäivänä noudettuakin, mutta siinä kohtaa valkeni karu totuus: eihän sitä ole suolattu! Ja suolaamaton kinkku pitäisi pistää liemeensä jo itsenäisyyspäivän tienoilla!

Muutaman sekunnin aivoriihi anopin kanssa johdatti meidät kinkku kainalossa apteekkiin, josta aloimme tivata mahdollisimman suuria injektioneuloja. Aika hyvin piti henkilökunnan pokka, kun selitimme haluavamme pistellä niillä joulukinkkua. Injektioneuloja ei kuitenkaan reseptittä herunut, sen sijaan mukaan lähti hieno korvavahanpoistoruisku. Sen ja sukkapuikon avulla yritimme sitten ujuttaa kinkkuumme mahdollisimman paljon ja syvälle suolavettä. Lopuista saa huolehtia aika, jota on ruhtinaalliset kolme päivää kinkun kellutella kylläisessä suolaliuoksessa. Voipi olla, että länsisuomalaista sinappia joutuu kinkkusiivujen päälle levittämään melkoisen kerroksen että se maistuu yhtään miltään..

Kolmas jännitysmomentti on tietenkin nimeltään Pukki. Voiko se mitenkään ehtiä Euroopasta aattoillaksi ihan vaan meitä varten tänne, vai tuleeko se salaa keskellä yötä niin kuin muillekin lakeplacidilaisille? Se selviää seuraavan vuorokauden aikana. Koittakaamme pysyä jännityksestä tutisevissa housuissamme - OIKEIN IHANAA JOULUA KAIKILLE!