Elämä vie sitten ihmeellisiin suuntiin. Enpä olisi pari vuotta sitten voinut kuvitellakaan sellaista syytä, että ajelisin autoa harva se päivä Montrealissa. Kanadassa?? Kanadan Montrealissa, jossa kiekonpeluu on yhtä kuin urheilu (tai elämä?) eikä muunlaisia talvilajeja tunnetakaan? Mutta näin se nyt näköjään menee. Syy Montrealissa ramppaamiseen on lentokenttä, jonne sunnuntaina ajoin kairolaisen jouluvieraamme ja tänään sitten töihin suuntaavan puoliskoni ja kotiin palaavan anoppini. Yhdensuuntainen matka kestää 2,5-3 tuntia, riippuen liikenteestä ja rajanylityksen sujuvuudesta. Kolmen viikon kuluttua teen keikan Montrealiin hakeakseni puoliskon takaisin kotiin, ja siinä välissä käyn Montrealissa äänestämässä kaukaiseen Suomeen uutta pressaa. Jos riittävän moni ei raapusta äänestyslippuun samaa numeroa kuin minä, joudun lähtemään uurnalle vielä toisellakin kierroksella - Montrealiin tietenkin.

Elämä saattaa yllättää myös Mäkkärissä. Montrealista palatessa Pikkuveljelle iski hallitsematon nälkä - "sattumoisin" juuri sillä kohtaa moottoritietä, jossa liittymän opasteet lupailivat lähistöllä olevan Mäkkärin. Kurvasimme liittymään, Pikkuveli täynnä odotusta uutta ja ihmeellistä happymeal -lelua kohtaan, ja itse kokolailla vailla erityisiä odotuksia kuten mäkkärin kaltaiseen paikkaan mennessä asianlaita usein on. Mutta! Käynti odotti kaikki odotuksemme. Happymeal -leluna oli kuin olikin Alvin and the Chipmunks, nuhjuisen leikkinurkkauksen sijaan ravintolasalin jatkeeksi oli rakennettu kokonainen seikkailualue, salaatti oli käsittämättömän rapeaa ja kana mehukasta, ja kaiken kruunasi ikkunoista avautuva näköala Lake Champlainin aavalle, tyrskyävälle ulapalle (en ollut moottoritietä posottaessamme tajunnutkaan, että olimme niin lähellä isoa järveä). Ehkä henkinen tilani, kulinaarinen sivistystasoni tai ihan mikä vaan on arveluttavalla tasolla, mutta siinä salaattia rouskuttaen, rannatonta ulappaa tuijottaen ja pienen pojan tyytyväistä hykertelyä kuunnellen koin olevani huipulla. Ainakin tämän päivän osalta