Siin se nyt sitten on. Läpyskä, jota olen toivonut hyppysiini viimeiset kolme vuotta.

Se löytyi postilaatikosta Jacobin Bar Mitzvahia seuraavana päivänä. Ironista, mutta sitähän elämä on.

Toki luulin sinisilmäisenä, että postituksen ajoitus on maahanmuuttoviranomaisten viimeinen, epätoivoinen yritys kiusata meitä, mutta olin tietenkin väärässä. Kortin saamisen jälkeen olen ehtinyt käydä kolme kertaa Plattsburghissa anelemassa polvillani sosiaaliturvatunnusta. Mutta kai ne ovat päättäneet, että pysyköön kulkukoiran virassa kunnes tajuaa painua takaisin sinne mistä tulikin. En nimittäin voi rekisteröityä mihinkään työntekijäksi ilman amerikkalaista sotua, ja joka kerran kun olen yrittänyt Plattsburghissa sotuhakemusta sisään jättää, ne keksivät pyytää papereita joita minulla ei ole (vaikkakin minulla on tasan tarkkaan kaikki paperit mitä sotuhakemusohjeissa pyydetään, ja vähän ylimääräisiäkin) tai pistävät muuten kapuloita rattaisiin. Olen nyt siis viikon aikana käyttänyt 9 tuntia ajomatkoihin Plattsburhin ja Lake Placidin välillä, ja kolme tuntia jonottamiseen sotu-toimistossa. Kerran säästyin sentään jonottamiselta, kun toimiston ovessa oli lappu joka ilmoitti poikkeuksellisen aikaisesta sulkemisajasta.

Viime perjantain käynnillä minulta alettiin tivaamaan syntymätodistusta (ja huom, "mikään kopio ei sitten kelpaa, pitää olla alkuperäinen!" Mitähän ne luulevat saavansa irti suomenkielisestä syntymätodistuksesta?). Tänään suoritin hakemusyrityksen numero kolme, ja pidin piruuttani syntymätodistuksen piilossa käsilaukussa. Ja ylläripylläri: siitä ei tänään sitten oltukaan kiinnostuneita, hakemuksen käsittely onnistuikin yhtäkkiä vallan mainiosti ilman syntymätodistusta, joka vielä kolme päivää aiemmin oli kaiken elinehto. Sen sijaan vanhimman jälkeläiseni hakemusta ei voitu käsitellä, koska hänen olisi yli 12-vuotiaana pitänyt olla itse paikalla. Ja lapsilla taas pitää olla sotut, että vanhemmat voivat maksaa palkastaan oikean määrän veroa. 

Että sillä tavalla. Mutta nyt tuntuu siltä, että olen sekä täällä että IRL jupissut ihan riittävästi tämän byrokratian kehdon oikullisista keinahteluista. Säästän teidät enemmiltä jupinoilta, ja lupaan tästä lähtien uutisoida vain siitä, jos joku asia vaihteen vuoksi SUJUU.

Aloitetaan vaikkapa siitä, että vihdoin viimein IMUROINTI SUJUU. Ostin itselleni syntymäpäivälahjaksi (Mamma-kullan avustuksella, kiitos <3) taloutemme neljännen pölynimurin. Olen periaatteessa monenkin kulutustavaran kohdalla sitä mieltä, että köyhän (ja helposti kyllästyvän) nimenomaan kannattaa ostaa halpaa, mutta amerikkalaisten imurien kanssa tämä ei selvästikään pidä paikkaansa. Amerikassa köyhän ei kannata ostaa edes keskihintaista imuria, ellei pidä roskien siirtelyä nurkasta toiseen mukavana viihteenä. Tai imurin säännöllistä uudelleenkokoamista jeesusteipin avulla virkistävänä aivojumppana. Mutta nyt minulla on ihanuus, joka imee niin ettei meillä ole kokolattiamatoista jäljellä kohta mitään, ja joka on toistaiseksi pysynyt myös lupaavasti koossa. Tadaa, saanko esitellä uuden parhaan kaverini: Mike Dyson!