Joskus tuntuu, että kuherruskuukausi Amerikan ja jopa Lake Placidin (joka ei ole ihan periamerikkalainen kylä) kanssa on totaalisen ohi. On kauhea ikävä kotiin, Suomeen, kaikkien rakkaiden luokse. Välillä olen vain niin kyllästynyt olemaan outolintu, perustelemaan kaikkea. Lopen kyllästynyt yrittämään ymmärtää ja tulla ymmärretyksi.

Toisinaan taas huomaan olevani melkein kotonani. Suomesta ostetun tietokoneen laturin pistoke näyttää hassulta. Pullien paistaminen 400 asteessa kuulostaa luonnollisemmalta kuin 200 asteessa. Tiedän tasan tarkkaan, että Pikkuveljen jalka on kengästä riippuen kokoa pikkulasten suurin eli 13 tai lasten pienin eli 1, mutta tiedän vain suurin piirtein mitä tämä voisi tarkoittaa euromerkintänä. Hymyilen automaattisesti kameralle ikenet vilkkuen aavistaen näyttäväni jokseenkin kajahtaneelta, mutta tiedän ettei kuvan ottaja aio laukaista kameraansa ennen kuin hampaat näkyvät kunnolla. Kuva ilman hampaita on huono kuva. 

Ja sitten on niitä hetkiä, kun en haluaisi olla missään muualla. Harmi, että tänään siihen hetkeen vaadittiin järkytystä, surua ja tuskaa. Osallistuimme Boston Strong LP -tapahtumaan: koko kylä osoitti kunniotusta ja tukea viime viikon pommituksen uhreille ja omaisille kävelemällä Mirror Laken ympäri - josta puoli mailia täydellisen hiljaisuuden vallitessa. Nyökkäillessäni ja vilkutellessani sinne tänne tajusin, että minähän tunnen nämä ihmiset. Tunnen paljon enemmän lakeplacidilaisia kuin kukkilalaisia, vaikka kylissä on yhtä paljon asukkaita ja jälkimmäisessä asuin tuplasti kauemmin. Tuo luihin ja ytimiin menevä yhteisöllisyys, joka täällä puhkeaa täyteen kukkaan luonnostaan, kuin tyhjästä (tai ainakin ilman napinoita siitä että jonkun pitää tehdä jotain ilman rahallista korvausta), sangen säännöllisesti ja onneksi välillä myös ilman tragedioita, on se mitä tulen taatusti kaipaamaan ja toivottavasti myös ylläpitämään kun täältä kerran lähdemme.