Tässä on kuva viime viikon Kiitospäivä-lomaltamme.

Meinasin postata sen FB:iin teeskennellen, että vietän ihanaa, rentouttavaa vapaapäivää kaupungin hienoimmassa resortissa. Mutta eihän se pitänyt ihan paikkaansa, joten onneksi päivitys jäi sitten tekemättä.

Ihanan rentouttavasta hetkestä minut piti erossa ympärilläni pyörivä häslinki joka näytti muun muassa tältä:

  

Olin kuin olinkin siis kaupungin hienoimmassa resortissa, kätevästi kivenheiton päässä kotoani, mutta mukanani oli neljä eemeliä ja meno sen mukaista (puhumattakaan menosta kotona... Isoveljen loman juhlistus kuului basson jytkeenä Whiteface Lodgelle asti). Resorttiin olimme päätyneet, sillä yksi noista neljästä oli vähän surkeana, ja pikaloman oli tarkoitus kohottaa mielialaa. Onnistui. Kun vuorokauden verran peuhaa altaissa, luistelee, keilaa, pelaa biljardia ja pöytätennistä ja flipperiä ja ilmakiekkoa sekä nukkuu ylellisessä vuoteessa hienossa sviitissä, on vähän helpompaa olla ajattelematta kaukana Bostonissa olevaa perhettään: sairaalasängyssä makaavaa veljeä, ja vuoteen äärellä valvovia huolesta sairaita vanhempia. Ainakin jos on 13-vuotias :)

Tämän nimenomaisen 13-vuotiaan, ystäväni C:n pojan ansiosta varsinainen Kiitospäivämme oli ehkä kaikkien aikojen autenttisin. Ruokapöydän antimet olivat kalkkunoineen, stuffingeineen, pottumuuseineen ja kurpitsapiiraineen kohdillaan kuten viimekin vuonna (kaiken kyllä kruunasi eräs toinen jälkiruoka.. palaan siihen kohta!), mutta myös ruokapöydän ympärillä näytti nyt paremmalta kuin koskaan: koditon ihmispolo oli jakamassa ateriaa kanssamme! Tai olihan Justinilla koti, mutta kun perhe kerran oli siellä Bostonissa ja poika oli lykätty hoteisiini pariksi päiväksi... joka venyi neljäksi päiväksi.. joka venyi viikoksi.. joka venyi 9 päiväksi, häntä saattoi kyllä kutsua kodittomaksi.

Täytyy myöntää, että vasta Kiitospäivän jälkeen syttyi se varsinainen kiitollisuuden tunne. C:n esikoinen saatiin parempaan kuntoon, perhe pääsi yhdistymään ja palaamaan omaan kotiinsa. Ehdottomasti suurin kiitos siitä. Minun kalenteristani poistui Justinin myötä koripallomerkinnät, jäljelle jäivät vain kolmen lapsen jalkapallot ja jääkiekot. Kolme harrastavaa mukulaa on paljon, mutta neljä sillä hilkulla että se on liikaa - jopa minulle joka noin periaatteessa tykkään suhata ja mennä ja tulla. Kiitos siis, että niitä tenavia on vain kolme, kiitos että ne ovat terveitä ja voivat harrastaa ja mennä ja tulla, eikä kenenkään tarvi maata sairaalasängyssä. Kiitos siitäkin, että juuri nyt meidän perheessä on taas hetken verran kaksi aikuista, jotka voivat jakaa vastuuta kaikista menemisistä ja tulemisista. Tämä arkiviikko tuntuu viime viikon "loman" jälkeen suorastaan leppoisalta. Niin letkeältä, että on aikaa jopa blogata! Kiitos, että jaksoitte odottaa :)

 

 

 

 

 

 

Ai niin, se jälkiruoka!!!! Näin reseptin jossain jo kuukausi sitten, ja päätin että tämä menee kokeiluun Kiitospäivänä.. pekaani-juustokakkua! Tätä ei nyt kyllä saisi kategorisoida Ellis Kitcheniin, koska kriteerit simppeleistä raaka-aineista, vähäisestä työvaiheiden ja tiskin määrästä eivät täyty. Mutta hällä väliä. Voin luvata, että lopputulos on kaiken vaivan arvoinen. 

http://www.positivelysplendid.com/2013/09/pecan-cheesecake-squares.html